Salaperäisissä tiloissa – Sketch for the Last Map, Paasselän pirut ja Maa joka nousee ja laskee

Lyhytdokumentit Sketch for the Last Map, Paasselän pirut ja Maa joka nousee ja laskee vievät katsojan läheisiin ja kaukaisiin paikkoihin ja yhteisöihin.

Mikä kaikki vaikuttaa kokemukseemme jostakin paikasta? Ennakko-odotukset ja mielikuvat vai paikkaan liittyvät, sukupolvelta toiselle kulkevat legendat? DocPointin kotimaisessa ohjelmistossa esitetään kolme taiteilijain lyhytelokuvaa, joissa etsitään eri keinoin paikan olemusta. Uutta lyhytelokuvaa Suomesta -näytöksessä esitetään Lauri Astalan Sketch for the Last Map (2022) sekä Axel Straschnoyn Paasselän pirut (2021). Visions du Réel -dokumenttielokuvafestivaalilla maailman ensi-iltansa saanut Moona Pennasen Maa joka nousee ja laskee (2021) nähdään DocPointissa näytöksessä Opiskelijasarja: Uusin silmin.

Elokuvat ovat keskenään visuaalisesti hyvin erityylisiä, myös niiden maantieteellinen skaala on laaja. Lauri Astalan teoksen päällekkäin limitetyissä teräväpiirtokuvissa vaelletaan maailmankolkasta toiseen: Ranskasta Intiaan, Etelä-Koreasta Turkkiin. Straschnoyn teoksessa maalaukselliset kuvauskopterikuvat eteläsavolaiselta järveltä yhdistyvät mustavalkokuviin paikallisista informanteista, jotka kertaavat havaintojaan ja perimätietoa Paasselän pirut -nimisestä valoilmiöstä. Moona Pennasen poeettisessa lyhytelokuvassa seurataan Björköbyn kylän elämää ja luontoa Merenkurkun saaristossa.

Levollisia sisätiloja ja demonisia tunnelmia

Sketch for the Last Map yrittää vangita kaupunkimaiseman sisä- ja ulkotilan kuin röntgen-katseella. Kuten pilvipalveluiden karttasovelluksissa pystyy hakemaan erilaisia perspektiivejä käytettävissä olevaan näkymään, myös Astala laittaa katsojan toisinaan leijailemaan kaiken yläpuolelle, toisinaan taas laskeutumaan katutasolle. Päällekkäisiä kuvia voi ajatella Möbiuksen nauhana, jossa sisä- ja ulkopuolta on mahdoton erottaa. Mutta kumpi tässä tapauksessa on ensisijainen: vaikuttavat julkisivut tai tomuiset kadut, jopa rauniot, vaiko sisätilojen levollinen tunnelma?

Enimmän aikaa ihmisten läsnäoloa ei kuvissa juuri havaitse. Vain lopun kuvia varanasilaisesta hääkulkueesta ei ole limitetty minkään muun kuvamateriaalin kanssa päällekkäin. On kuin ihmisjoukot saapuisivat riemusaattona jälleen oleilemaan tiloissa, jotka välillä ovat kumisseet tyhjyyttään.

Paasselän pirut

Paasselän piruissa tasapainoillaan todennettavien havaintojen ja henkimaailman mysteereiden välillä. Osa savonrantalaisista haastatelluista paikantaa valoilmiön tarkasti ”seitsemän kilometriä laiturista”. Tarkat suureet eivät tuo salaisuutta sen lähemmäs, vaan se pysyttelee vanhojen pirulegendojen hämymaailmassa. Mutta olemmeko enää tarpeeksi herkkiä elämään näiden legendojen kanssa yhteiseloa? Viimeisenä ääneen pääsevä paikallinen pohtii, miksi salaperäinen on kadonnut kylältä ja järveltä: ”Onko kylän energia muuttunut?”

Moona Pennasen lyhytelokuva hengittää juuri Björköbyn kylän energiaa, arkaaista ja verkkaista. Maa joka nousee ja laskee tuntuu pyrkivän vielä Straschnoyn teosta lähemmäs demonisia tunnelmia: vanha mies muistelee pirunpellon kivien seassa asuneen mystisiä olentoja, henkiä, joilla on hyviä ja pahoja aikeita. 16 mm filmille pyydystetyt kuvat kyläläisten Storvarvet-laskiaisriehasta naamareineen tuovat mieleenmuistumia Robin Hardyn ”folk horror” -klassikko Uhrijuhlasta (The Wicker Man, 1973).

Elokuvakolmikko osaltaan jatkaa dokumentaarisen elokuvan antropologista perinnettä, jossa dokumentaristi elokuvakameroineen vie meidät niin läheisiin kuin kaukaisiin paikkoihin ja yhteisöihin. Ehkä tämä taipumus menetti merkitystään niinä huolettomina vuosina, kun saatoimme itse leijailla Pariisista Varanasiin ja jalkautua vieraaseen kaupunkitilaan. Nyt on sopiva aika uudelleenarvioida suhdettamme niihin tapoihin, joilla paikkojen ja niissä olemisen merkitystä luodaan.

Tytti Rantanen