Pirjo Honkasalo, ihmisen hiljaisuus ja moraaliton missio: ”Dokumentti on eettinen extreme-laji”

Pirjo Honkasalon mukaan dokumenttielokuvien teko on lähtökohtaisesti täysin moraalitonta. Eikä kokemus auta tärkeimpien hetkien tavoittamisessa. Siitä huolimatta – tai juuri siksi – se on hieno laji! Kati Sinisalon haastattelussa Honkasalo puhuu myös etäisyyden tärkeydestä, vainajien lentävistä sieluista, glamourin puutteen siunauksellisuudesta sekä pitchauksen vaaroista.

Elokuvaohjaaja Pirjo Honkasalo vastaa puhelimeen Madeiralla, jossa on hänen toinen kotinsa. DocPoint kunnioittaa Honkasaloa retrospektiivillä, mutta me hylkäämme nyt retrospektiivisen lähestymistavan. Honkasalon komeaan uraan voi perehtyä esimerkiksi täällä ja täällä.

Hypätään sen sijaan syvään päätyyn: puhutaan elokuvantekijän moraalista ja tekemisen moraalittomuudesta sekä sanoja pakenevasta ihmisen salaisuudesta. 

Aloitetaan moraalista. 

Palkittu dokumentaristi sanoo heti, että dokumenttielokuvien tekeminen on jo lähtökohtaisesti moraalitonta. Se on eettinen extreme-laji. Tämä erottaa sen fiktiosta.

“Mikä oikeuttaa sinut ilmaisemaan itseäsi toisten ihmisten elämällä, vaikka he suostuisivatkin siihen? Dokumentaristi sekoittelee paletillaan eläviä ihmisiä. Se on eettisesti aika outoa puuhaa. Fiktion oikeutus lunastuu keksityn kautta: kaikki tietävät, että tämä ei tapahdu oikeasti.”

“Toisaalta ihmisillä on myös halu tulla nähdyksi, varsinkin nykyisin, kun uskonnottomuus on normaali tila. Ennen ihmiset olivat jumaliensa näkemiä, nyt heitä ei tavallaan näe kukaan. Siksi he saattavat suostua myös semmoiseen, johon ei pitäisi suostua.”

“Ihminen on eronnut itsestään ja tullut itsensä kohteeksi, vain itsensä näkemäksi, itsensä analysoimaksi. Näin syntyy tyhjyyden ja merkityksettömyyden tila. Sekin asettaa dokumentaristin eettisesti vaikeaan paikkaan. Kuka puhuu hänen kauttaan?”

“Oli asetelma mikä tahansa, valmiista dokumenttielokuvasta on eettisessä vastuussa sen ohjaaja. Sitä, mistä joutuu vastaamaan, ei voi elokuvaa aloittaessaan tietää. Tähän ryhtyminen vaatii suurta rohkeutta tai suurta tietämättömyyttä.”

“Ihmisille voi myös elokuvan seurauksena tapahtua oikeita asioita oikeassa elämässä. Miten minä otan siitä eettisen vastuun? Se on mahdotonta.”

Honkasalo sanoo, että moraalisen oikeuden voi lunastaa vain kunnioittamalla kohteen ihmisyyttä. 

“Onneksi kuvattavat ihmiset ilmaisevat, toimitko näin. Jos et ole minkään arvoinen, he sulkeutuvat. Ihmiset eivät ole tyhmiä. Jos tarkkailet ja luet ohjaajana ihmisiä, ei pidä kuvitella, että he eivät myös lukisi sinua.”

“Äkillinen elämänvoiman tunne, paluu syvään yhteyteen”

Mitä tällä extreme-lajilla sitten tavoitellaan? Tosia hetkiä sanojen tuolla puolen. Eli mitä ja miten?

“Ai miten elokuva tavoittaa sen, mitä ei ole sanottavissa? Sen sanallinen kuvaaminen on kiusallista.” 

Yritetään kuitenkin. Tämän osuuden Honkasalo on kirjoittanut paperille, etteivät sanat pakenisi.

“Yli 80-vuotiaalta Ingmar Bergmanilta kysyttiin, muuttuuko ohjaaminen kokemuksen myötä helpommaksi. Hän vastasi, että aina on yhtä vaikeaa saavuttaa elokuvassa edes yksi tosi hetki. Mikä se tosi hetki on? Minulle se on se, että tavoittaisin edes hetken eläimen hiljaisuutta ihmisessä. Sitä ei tavoita läheisyyden vaan etäisyyden kautta.”  

Mysterion

“Jos rakastaa kohdettaan, niin kuin dokumenttielokuvan ohjaajan ihmistä kuvatessaan tulisi rakastaa, on oltava sekä sama että eri yhtä aikaa. Länsimaiseen maailmankuvaan ei oikein mahdu tämä vastakkaisuuksien yhtäaikainen totuus.”

“On rakastettava myös toisen erillisyyttä ja yksinäisyyttä, hiljaisuutta. On uskallettava pysyä etäällä. Toisen yksinäisyyteen ei voi tunkeutua, se tuhoutuu. Jos astut sinne, se ei enää ole yksinäisyys. Sen voi elokuvassa ehkä varovasti heijastaa.”

“Samuuden tunnistaminen ja siitä syntyvä läheisyyden tunne on kaltaisuuden ensimmäinen aste, taiteen edellytys. Kaltaisuuden toisen asteen voi saavuttaa vain etäisyyden kautta. Tunnistamalla hiljaisuuden toisessa ihmisessä. Vasta sen takana on kaltaisuuden toinen aste. Taiteessa sen voi sanoa ilmenevän äkillisenä elämänvoiman tunteena, paluuna syvään yhteyteen. Se polku kulkee aina aineettomassa maailmassa.”

“Hienointa elokuvassa on, että sen kautta voi päästä tälle polulle. Sitä ei kuitenkaan voi suunnitella tai varmistaa. Jos siinä joku onnistuu, ei siitä itse ole tietoinen.”

“Tämä on kiehtovinta elokuvassa. Kokemus ei tule avuksi.”

“Toisella on ornitologin silmä, toinen näkee taivaalla lenteleviä vainajien sieluja”

Honkasalo sanoo, että dokumentaristin pitäisi himoita sitä, mitä hän pelkää, ja mennä kohti sitä, mitä hän ei ymmärrä. “Pitää luopua siitä, että omat tunteet ja reaktiot ovat oikeita. Se tekee aika mielenkiintoiseksi maailman tarkkailun!”

Atman

“Omaan kiinnostukseeni dokumenttielokuvaan on ehkä vaikuttanut äitini. Hän oli sosiaalityöntekijä. Siihen aikaan tehtiin kauheasti kotikäyntejä, ja minä kuljin mukana – mikä varmaankin oli luvatonta. Sitä kautta ihmisten erilaiset todellisuudet olivat lapsesta asti tuttuja.”

“Sieltä tuli myös tietty pelkäämättömyys. Silloin oli periaatteena, että ensin levottomaan tilanteeseen

menee sosiaalityöntekijä, sitten poliisi ja viimeisenä lääkäri. Olin ehkä äitini suojakilpi, mutta koskaan en tuntenut, että – nykyilmaisua käyttääkseni – turvatilani olisi uhattuna.”

“Ehkä se on jokaisen dokumenttien tekijän asenne. Että sinne vaan!”

Kun kuvattavien luottamus on saavutettu, ollaan kuitenkin vasta matkan alussa. Ihmiset eivät tajua mihin ovat lupautuneet. He väsyvät kesken. Dokumenttielokuvat saadaankin usein tehtyä loppuun silkasta säälistä, kun kuvattavat katselevat kuvausryhmän raatamista, Honkasalo nauraa.

Melancholian 3 huonetta

“Tarvitaan myös nopeaa luovuutta. Kuvasimme Ingushiassa tšetšeenilapsia Melancholian 3 huoneeseen. Meitä oli viiden hengen kuvausryhmä. Tuli huono päivä, kukaan ei jaksanut enää mitään. Tuottajamme Kristiina Pervilä katosi ja palasi mukanaan viisi kanaa. Lapset saivat antaa kanoille meidän nimet, ne leikkivät niillä, pilkkasivat ja matkivat meidän piirteitä. Sitten taas jaksettiin ja jatkettiin. Siinä oli luova tuottaja!”

Muissa kulttuureissa kuvatessa haasteet korostuvat. Atman-elokuvaa tehdessään Honkasalo toivoi tavoittavansa edes yhden hetken, jolloin hän näkisi maailman samalla tavalla kuin rampa intialainen mies kameran edessä. 

“Hänen tajunnantilansa oli täysin erilainen kuin minulla, symbioottinen, saumaton. Elämän näkeminen osana muuta luomakuntaa on länsimaisella ihmisellä vähintäänkin säröllä jos ei tuhoutunut.”

“Jos me molemmat vaikka katsomme lintuja taivaalla, niin mitä me nähdään? Meillä on ihan erilainen taivasnäky: toisella on ornitologin silmä, toinen näkee taivaalla lenteleviä vainajien sieluja.”

 

“Glamourin puute on ollut suuri siunaus alalle”

Tämän monella tapaa mahdottoman tehtävän edessä ei silti pidä lannistua, Honkasalo sanoo. Se on valtava mahdollisuus nähdä toisin.

“Itse asiassa dokumenttielokuvien tekijät ovat selvinneet hämmästyttävän hyvin eettisestä haasteesta.”

Honkasalo arvelee, että selviytyminen johtuu paitsi dokumentaristien sisäsyntyisestä tarkkailija-asenteesta myös siitä, että Siperia opettaa. Sekä alalta puuttuvasta glamourista!

“Dokumenttielokuvafestivaaleilla keskustellaan ankarasti siitä, millainen maailma on. Fiktiofestivaaleilla keskustellaan liian usein siitä, mistä saadaan rahat ja mistä löytyy menestys. Glamourin puute on ollut suuri siunaus alalle. Totta kai tekijät haluavat menestyä ja tehdä hyviä elokuvia, mutta uratietoisuus ei ole kauhean voimakasta.”

Tanjuska ja 7 perkelettä

Kun Honkasalo oli voittanut Bombayn elokuvajuhlien pääpalkinnon elokuvallaan Tanjuska ja 7 perkelettä vuonna 1994, hänet vietiin tutustumaan intialaiseen elokuvantekoon. Bollywood-studioilla hän tapasi viininpunaiseen silkkipaitaan pukeutuneen elokuvatähden, jonka harteille aseteltiin verta vuotavaa naista. Mies kuuli, että Honkasalo tekee dokumenttielokuvia, menetti mielenkiintonsa ja totesi: 

“Well, if you want to make classroom films, you can make classroom films.”

Dokumenttielokuva on kuitenkin hirveän antoisa laji. Hieno ja vaativa ammatti, Honkasalo sanoo. Ja se vaatii nöyryyttä, toisin kuin fiktioelokuvien tekeminen.

Onko fiktion tekijä Pirjo Honkasalo siis toinen henkilö kuin nöyrä dokumentaristi Pirjo Honkasalo?

“Jos katson niitä teemoja, joita käsittelen fiktiossa ja dokumentissa, kyllä sieltä löytyy sama pää. Ja mahdollisesti jopa sama sydän. Mutta tietysti tuotantokoneisto on kauhean erilainen, viisi rekkaa valoja versus viisi kanaa Ingushiassa.” 

“Dokumenttielokuvassa menee suureen tuntemattomaan ja tulee rikastuneena ulos. Fiktiossa antaa sitä, mitä on jo elänyt. Tietysti dokkarissakin antaa, tekijän katseessa on oma menneisyys, surut ja murheet ja ilot. Mutta kun teen fiktiota, käytän siihen etukäteen keräämääni pankkia.”

“Minulla taitaa olla Ural-pää, en ole hyvä tarinoiden kuuntelija”

Honkasalo muistuttaa, että käsitys tarinasta on kulttuurisidonnainen. Hollywood on tuonut saman dramaturgisen tradition kaikkialle, mutta suomalaisen kansanihmisen tarinointi ei yleensä ole kovin lineaarista.

“Väitetään, että Ural-vuorten kielet, jotka ovat päätteellisiä, käsittävät tarinan muodostuvan suhteiden kautta. Tarinat kulkevat eestaas. Ne ovat syntyneet metsissä. Indoeurooppalaiset kielet ovat prepositiokieliä, ja ne ovat syntyneet aroilla. Siellä tarina vaatii eteenpäin menevän liikkeen, lineaarisen kerronnan. Minulla taitaa olla Ural-pää.”

“Nythän kaikki on tarinaa. Minä en ole koskaan ollut niistä kiinnostunut. Elokuvissani on kyllä tarinoita, mutta ei koskaan lähtökohtana eikä päämääränä. En ole edes kovin hyvä tarinoiden kuuntelija.”

“En myöskään muista yhtään kuuluisaa elokuvarepliikkiä. Olen ilmeisesti katsellut silloin jotain taustalla olevaa henkilöä.” 

Mysterion

“Elokuvan voi tehdä ilman tarinaa, tai se tarina voi rakentua irti ihmiskohtaloista, ajatuksien ja tunteiden kuljetuksesta, etsinnästä ja niiden jännitteistä, elämän merkityksen peilikuvista.”

Honkasalo sanoo rakastavansa sanoja, vaikka kirjailijan kanssa eläessä hän on oppinut vähän demppaamaan sitä puolta itsessään. “Pirkko Saisiokin otti hirveän hyviä valokuvia ennen kuin me tutustuttiin. Ei ota enää!”

“Elokuvan puolella en kuitenkaan etsi sanoja. Kuva ja ääni ovat minulle ne ensimmäiset ilmaisuvälineet. Elokuva pystyy ilmaisemaan sitä, mitä sanat eivät pysty. Elokuvan hienous ja intohimon kohde on minulle siinä.”

“I don’t pitch, I’m not a bitch”

Palataan vielä hetkeksi pölyisiin classroom films -muistoihin ja dokumenttielokuvan loistaviin tulevaisuudennäkymiin.

Honkasalokin muistaa kouluajoiltaan 16 mm:n rahisevat opetusfilmit, joita keräännyttiin katsomaan koulun juhlasaliin.  “Dokumentti haisi vanhoille vaatteille, jo sanana.”

Nyt olemme kuitenkin tilanteessa, jossa dokumenttielokuva on kiinnostavaa, houkuttelevaa ja arvostettua. Hottia ja trendikästä – ehkä jopa vähän glamouria pintaansa saanutta! “Sitä varokaamme”, Honkasalo toteaa.

Melancholian 3 huonetta

“Dokumenttielokuva voi hyvin. Sehän on suorastaan räjähtänyt auki, levittäytynyt joka suuntaan. Se voi olla abstraktia tai mitä vain. Eikä sille tarvitse piirtää tarkkoja rajoja.” 

Rajoja ei pitäisi vetää myöskään rahoituksesta päätettäessä.

“Pitchaus on amerikkalainen pakkopulla, joka suosii helppoja tarinoita, sitä että puolessatoista minuutissa voi kertoa mistä elokuvassa on kyse. Minusta se on huoraamista. Aion teettää T-paidan, jonka selässä lukee: I don’t pitch, I’m not a bitch.”

“Vakavasti sanottuna pitchauksen vaara on siinä, että nuorilla elokuvantekijöillä on valtava tekemisenhalu, he ovat älykkäitä ja tietävät, millainen pitchaus tuottaa tulosta. Se saattaa vaikuttaa kuten itsesensuuri. Ei silloin pitchata sellaisia dokumentteja kuin Melancholian 3 huonetta.”

“Elokuvasäätiössä minulta kysyttiin aikanaan Melancholian kohderyhmää. Vastasin, että se on vetistelevät keski-ikäiset miehet, niille ei kukaan tee mitään!” 

 

Kati Sinisalo

Haastattelu on tehty puhelimitse Helsinki-Madeira 24.1.2022.