Nähdään elokuvissa, korjataan maailma

Syyyskussa 2023 Helsingin yliopiston päärakennus vallattin maan oikeistohallituksen kaavaileman leikkauspolitiikan vastustamiseksi ja yli 45 oppilaitosta ympäri maan liittyi valtausten aaltoon. Suomen historian maantieteellisesti laajimman opiskelijaliikkeen alku kipinöi jo keskellä talvea pimeässä elokuvasalissa, jossa mikä tahansa tuntui olevan mahdollista. 

Taiteen merkitystä yhteisöille tutkinut Carole Roy näkee dokumenttielokuvafestivaaleissa mahdollisuuden rakentaa solidaarisuutta ihmisten välille. Massiivisten maailmanlaajuisten ongelmien, kriisien ja konfliktien äärellä yksilöt voivat tuntea itsensä merkityksettömän irrallisiksi, mutta Royn mukaan festivaaleilla on mahdollisuus edistää ihmisten välistä vuorovaikutusta, kannustaa tiedon äärelle ja laajentaa monialaisia verkostoja. Yksittäisistä katsojista muodostuu yhteisö, jonka sisällä tieto ja solidaarisuus rakentuvat. Tulemme yhteen ja todistamme jotain yhtä aikaa. 

Ja elokuvat vahvistavat oikeutta unelmiin, monenlaisista maailmoista haaveiluun.

Yhteiskuntapolitiikan opiskelija Isla Arnivaaraa ja sosiologian opiskelija Jonna Rajalaa ajoi opintojen pariin ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen vahva kokemus siitä, että maailma on rakennettu epäoikeudenmukaisesti. Opinnot tarjosivat vastauksia kokemukseen.

Isla ja Jonna ystävystyivät Helsingin yliopiston Sitoutumattoman vasemmiston eli Sitvasin toiminnassa. Feministisenä ja vasemmistolaisena järjestönä Sitvas tarjosi omannäköisen paikan poliittiseen ajatteluun, kuvitteluun ja vaikuttamiseen – paremman maailman vaatimiseen. 

Molemmat päätyivät Sitvasin hallitukseen vuonna 2023. Uuden hallitusvuoden alkajaisiksi Sitvasin voimin tehtiin yhteislähtö DocPointiin, ja festivaalin ohjelmistosta elokuvaksi valikoitui dokumentaristi Jouko Aaltosen ohjaama Miten korjata maailma (2023). Dokumentti antaa äänen 2000-luvun alun aktivisteille, talonvaltaajille, luonnonsuojelijoille, anarkisteille – sukupolvelle, joka kasvoi suoran toiminnan liikkeissä. Elokuva perustuu vuonna 2018 ilmestyneeseen Anton Montin ja Pontus Purokurun Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986–2016 –kirjaan, joka dokumentin tavoin esittelee erilaisia aktivismin ja suoran toiminnan muotoja niiden yhteiskunnallisen kontekstin ja aktivistien omien kokemuksien kautta. Elokuvan käsikirjoitus syntyi Aaltosen ja Purokurun yhteistyönä. 

Elokuvan festivaalinäytöksessä vallitsi riehakas tunnelma. Sali pakkautui täyteen innostunutta energiaa, kun ensi-illan yleisö eli mukana aktivistien kokemuksissa. Yhteisöllisyys tuntui vahvalta. Varsin poikkeuksellinen vastaanotto dokumenttielokuvalle, voisi joku sanoa. 

Elokuva toi poliittisen toimijuuden mahdollisuudet, ilon ja yhteisön käsinkosketeltavan lähellä. Samalla 2000-luvun aktivismia pystyi hahmottamaan laajemmassa mittakaavassa. Miten korjata maailma herätti Arnivaaran ja Rajalan pohtimaan nykyisten poliittisten liikkeiden toimintaa ja mahdollisuuksia. Tuntui, että nykypäiväänkin kaivattiin enemmän materiaalisiin epäkohtiin puuttuvaa politiikaa ja tapoja ravistella ilmapiiriä hallitsevaa vaihtoehdottomuuden aikaa. 2000-luvun alussa nykyinen maailmanjärjestys ei ollut vielä vakiintunut ja Neuvostoliittokin hajonnut vasta viime vuosikymmenellä. Edelliselle sukupolvelle laajat talouden rakenteet tuntuivat olevan vielä jotenkin muutettavissa, kuten esimerkiksi dokumentissa käsitellyt Prahan mielenosoitukset vuodelta 2000 osaltaan osoittivat. Kaupungissa pidettävää Maailmanpankin ja Kansainvälisen valuuttarahaston kokouksen vastustamiseksi paikalle tulvi mielenosoittajia ympäri Eurooppaa protestoiden uusliberalismia ja talouden globalisaatiota vastaan.

Yleisöä Miten Korjata maailma -näytöksessä. Kuva: Adriana Dobrin

 Dokumentissa esitettyjen poliittisten keinojen suora kapitalistikriittisyys tuntui pitkään puuttuvan esimerkiksi joistain viime vuosikymmenen ympäristöaktivismin liikkeistä. Ilmastonmuutos oli pakko saada iskettyä ihmisten tajuntaan, mutta laajempi systeemikriittinen ajattelu jäi monesti sivuun. Pelkät päästöt eivät riitä, pitäisi vähentää koko systeemi. Miten korjata maailma herätti halun tehdä suoraa poliittista toimintaa, jossa järjestelmää voidaan konkreettisesti kritisoida materialististen olosuhteiden kautta. 

Elokuvasta ja sen kerronnan keinoista välittyvät myös ansiokkaasti aktivismin hauskuus ja hilpeys, jotka näyttäytyivät kontrastina tämän ajan vakaville aktivistiliikkeille. 

“Viime vuosien aktivismi on ollut hyvin vakavaa. Ehkä se on lähtenyt liikkeelle jostain ahdistuksesta tai surusta tai monesta negatiivisesta affektista. Tosta [dokumentista] tuli selkeästi esiin, että tätä voi myös karnevalisoida ja tätä voi tehdä myös ilon kautta”, Rajala pohtii. 

Näytöksen aikana ystävät vaihtoivat innokkaita katseita, mikä tahansa tuntui olevan mahdollista. Alkoi kytemään ajatus jonkin tilan valtaamisesta, ja yliopisto tuntui alusta alkaen luonnolliselta vaihtoehdolta. Ideaa kypsyteltiin syksyyn asti, mutta elokuva inspiroi toimintaa jo ennen valtauksen alkua. Dokumentista otettiin mukaan konkreettisia elementtejä, kuten pääministeri Petteri Orpon pahviversion kakuttaminen samalla tavoin kuin Maailmanpankin johtaja vuosituhannen alussa. 

YLIOPISTO ON VALLATTU 

Lopulta idea valtauksesta konkretisoitui Helsingin yliopiston päärakennuksella, joka vallattiin aamulla 19. syyskuuta 2023. Kevään eduskuntavaalien jälkeen Orpon hallitus oli aloittanut toimintansa ja kaavaili oikeistoilaisen kurjistavaa leikkauspolitiikkaa. Opiskelijoiden jo valmiiksi heikossa tilanteessa olevat toimeentulo, jaksaminen ja mielenterveys olivat vaarassa pudota ennätyksellisen alhaalle.

Valtauksen Opiskelijat leikkauksia vastaan -liike vaati oikeistohallitusta perumaan yleiseen asumistukeen kohdistuvat leikkaukset, jotka uhkasivat opiskelijoiden jo epävarmaa toimeentuloa. Liike vastusti myös lukukausimaksuja ja vaati opiskelijoiden mielenterveyspalvelujen turvaamista. Vaatimukset kohdistettiin oikeistohallituksen lisäksi yliopistoon, jota vaadittiin puolustamaan opiskelijoiden mahdollisuutta opiskeluun riippumatta tulotasosta tai kansalaisuudesta sekä ottamaan kantaa rasistiseen maahanmuuttopolitiikkaan, jonka suoraan vaikuttaa kansainvälisten opiskelijoiden asemaan ja oikeuksiin.  

Jonna Rajala ja Isla Arnivaara yliopiston valtauksella. Kuva: Aku Houttu

Sana valtauksesta alkoi kirimään nopeasti, niin yliopiston ruokaloissa kuin sosiaalisessa mediassa. Päärakennuksen aula alkoi täyttymään ihmisistä. Ilmassa kävi innokas puheensorina, jotkut siirtyivät kirjastosta paikalle tietokoneineen, oli jälleennäkemisiä ja uusia tuttavuuksia. Jotain oli tapahtumassa, jotain tällaista oli kaivattu. Ehkä monelle yliopisto oli vielä hajanainen paikka, ehkä monella olivat vielä liian hyvin muistissa yksin vietetyt vuodet etäluentoineen. Vasemmistolaiselle yliopistopolitiikalle oli tilaa ja tahtoa, Sitoutumaton vasemmisto oli saanut ennätyksellisen voiton edellisvuoden ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa. Oli monta hyvää syytä istua juomassa kahvia valtauksen portailla, tilassa, joka oli aina tuntunut kuuluneen joillekin muille. 

Aulan kivilattialle levitettiin räsymattoja ja makuupusseja. Yliopiston lehtiständiin alkoi kerääntyä kollektiivinen kirjasto kapitalistikriittisestä kirjallisuudesta, ja yhdessä nurkassa seisoi tarjoilupöytä, johon ihmiset toivat ruokalahjoituksiaan ja kaupungin kahvilat päivän hävikkiä. Aulan hauraiden kipsipatsaiden ilmeet eivät värähtäneetkään, vaikka telttakepit viritettiin vanhojen jalkojen juureen – patsaat olivat nähneet tämän varmasti ennenkin. Monelle opiskelijalle valtaus oli ensimmäinen, ehkä moni ensimmäistä kertaa löysi poliittisen toimijuuden. Tai ystävän, lukupiirin, makuupussin. “Tuntui, että oli mukana paljon ihmisiä jotka ensimmäistä kertaa mukana missään poliittisessa toiminnassa tai aktivismissa, toki myös paljon niitä jotka oli ollut. Varmasti monelle valtaus oli kokemus siitä, että voi löytää toimijuuden ja halun tehdä”, Arnivaara kertoo.

Kerrankin tämä tapahtuu, mutta ei ensi kertaa. Meneillään oli jotain uutta ja ainutlaatuista, vaikka valtaus liittyi yliopistovaltausten ja opiskelijaliikkeiden pitkään historialliseen jatkumoon. Liikkeissä ihmiset vaihtuvat ja aktivismin kollektiivinen muisti usein hapuilee. Tähän muistiin pyrkivät vaikuttamaan myös Montin ja Purokurun teos ja Aaltosen dokumentti.

Korkeassa porrasaulassa roikkuivat lakanat iskulauseineen. “Asfaltin alla on hiekkaranta”, luki kaikista kauneimmassa. Kuten Pariisissa 1968, ​​sous les pavés, la plage!

Dokumentti antoi myös suuntaviivoja valtauksen suunnitteluun. Elokuvassa kuvattu hauska, yhteisöllinen tunnelma haluttiin säilyttää, mutta monet asiat tehtiin myös tietoisesti toisin. Valtauksella haluttiin purkaa dokumentissa esittelyn aktivismin militanttia ja mustiin pukeutuneiden maskuliinisten toimijoiden estetiikkaa. Valtauksesta haluttiin tehdä monin tavoin saavutettavampi, lempeämpi ja turvallisempi – kaikista haluttiin pitää huolta. Intersektionaalinen feminismi ja turvallisemman tilan periaatteet olivat itsestäänselviä osia tämän aktivistisukupolven ajattelua ja käytäntöjä.

DOKUMENTTI KÄYTTÖÖN 

Valtausta ideoitaessa ei sen ajateltu muuttuvan yli kolmiviikkoiseksi, saati maanlaajuiseksi. Valtausta suunniteltaessa kaikista radikaalein skenaario oli, että valtaajat viettävät yhden yön valtauksella ja kaikki lähtevät aamulla koteihinsa. Kun kävi ilmi, että valtauksella oli tahtotila ja mahdollisuus jatkua, alettiin suunnittelemaan ohjelmaa päivien kuluksi. Miten korjata maailma tuli nopeasti jollekulle mieleen, ja esityslupaa ei tarvinnut kahta kertaa kysyä. 

Esitystekniikaksi valjastettiin käyttöön aulatilojen näytöt, joissa olivat pyörineet yliopiston mainokset. Katsomo rakentui orgaanisesti aulan lattialle, jota lämmittivät pörrömatot. Myös elokuvan apulaisohjaajana toiminut Pontus Purokuru oli paikalla näytöksessä, ja dokumentin jälkeen käytiin keskustelua eri liikkeiden toimintatavoista ja pohdittiin nykyisen valtauksen eroja aikaisempiin.

Arnivaara ja Rajala kuvaavat Helsingin valtauksen elokuvanäytöksen saavuttaneen samanlaisen tunnelman kuin dokumentin innostava festivaalinäytös alkuvuodesta. Elokuva riemastutti, nauratti ja herätti kysymyksiä.  Uusi sukupolvi asettui aiempien valtaajien jatkumoksi, mennyt muuttui osaksi käynnissä olevaa hetkeä ja tilaa. 

Elokuvan uudelleen näkeminen oli myös liikuttava kokemus: nyt ympärillä olivat fyysinen valtaus ja sen luonut yhteisö. Ensi-illassa kehittynyt energia ja into syntyivät nyt uudestaan ja uudestaan ympäri Suomen ammattikouluissa, lukioissa, yliopistoissa, kansanopistoissa ja ammattikorkeakouluissa. 

Ohjaaja Jouko Aaltonen sai valtausten aikaan paljon yhteydenottoja, korkeakoulujen lisäksi paljon myös lukioista. Elokuva lähetettiin mieluusti kaikkialle näytettäväksi. Kyselyitä tuli myös dokumentin levittäjälle Pirkanmaan elokuvakeskukselle. ”Sen kun näyttävät ja puhuvat päälle”, sovittiin levitysyhtiön kanssa. Ohjaaja on tyytyväinen, että dokumentti on päässyt käyttöön ja saanut vastakaikua. “Se, että dokumenttielokuvalla on oikea käyttötarkoitus, on mieltä lämmittävää.”

Dokumentin tapa levitä kaupallisten markkinoiden ulkopuolella ja katsojalähtöisesti on poikkeuksellinen maassa, jossa dokumenttielokuvat ovat pitkälti riippuvaisia joko festivaaleista tai Ylen rahoituksesta ja ohjelmapaikoista. Dokumentin esittäminen oli myös osaltaan luomassa valtausten epäkaupallista tilaa. Ilmaiset, saavutettavat näytökset toivat elokuvan ihmisten keskelle, yhteisöstä syntyvään tilaan. 

Valtausnäytökset toivat aktivismin omaa lähihistoriaa ja kollektiivista muistia omiensa keskelle, mahdollisuutena ymmärtää myös käynnissä olevaa paremmin. Aaltoselle dokumentin yksi tärkeä teema oli juuri aktivismin oman tarinan tekeminen näkyväksi ja historiatietoisemmaksi. Ohjaajan mukaan Suomessa talonvaltauksille on ollut leimaa antavaa niiden historiattomuus: “Yksi porukka tulee ja valtaa talon, eikä ne tiedä että kymmenen vuotta aikaisemmin naapurikorttelista on vallattu talo.” Aiheen käsittelylle oli myös tilausta, sillä 1990-luvun ja 2000-luvun aktivismia ja suoraa toimintaa ei ollut käsitelty kirjallisuudessa saati elokuvassa paljoakaan verrattuna esimerkiksi 1960- ja 1970-lukujen liikkeisiin. Kuten Monti ja Purokuru kirjansa esipuheessa toteavat: “Jos liikkeet eivät itse kirjoita omaa historiaansa, valtio kirjoittaa sen liikkeiden puolesta poliisitiedotteissa ja oikeussaleissa.”

Kuva: Jonna Rajala

Koska liikkeitä kuvataan niiden omasta näkökulmasta, hyödyntää dokumentti myös laajasti aktivistien omaa arkistomateriaalia. ”Vaikka se [materiaali] on teknisesti huonoa, niin se selvästi eroaa otteeltaan uutismateriaalista, niinkuin Yleisradion arkistoista näkyy. Uutismateriaalissa kaikki aktivismi on aina ongelma, mutta tekijöiden omassa materiaalissa se on toimintaa ja kokemusta,” Aaltonen toteaa. 

YHTEISIÄ OLEMISEN TAPOJA 

Helsingin yliopiston päärakennuksen valtaus kesti lopulta 17 päivää, ja sen innoittamana valtauksia järjestettiin ainakin 45 oppilaitoksessa ympäri Suomen. Dokumentin herättämästä ideasta olivat syntyneet Suomen historian maantieteellisesti laajin opiskelijaliike ja pitkäkestoisimmat yliopistovaltaukset. Sama yhteisöllinen into, joka kaikui alkuvuodesta pimeässä elokuvasalissa, oli siirtynyt vallattujen tilojen käytäville, ihmisten välille ja sieltä vielä tuntemattomampiin paikkoihin. Opiskelijoiden asemaa kurjistava leikkauspolitiikka oli saanut vastavoimakseen toiminnan ja yhteisön voiman. 

Arnivaara ja Rajala kokevat, että valtauksessa tärkeintä olivat monen ihmisen poliittisen toimijuuden herääminen ja vaihtoehtoinen olemisen tapa, jonka valtauksella sai konkreettisella tavalla kokea. 

Arnivaara muistaa, miten yhteisöllistä arjesta tuli. ”En oo ikinä kokenut mitään sellaista, että mietitään yhdessä mitä me halutaan tältä päivältä saavuttaa tai mitä me halutaan tehdä tai miten me hoidetaan ruokahuolto tai pidetään toisistamme huolta. On ylpeä, että sai kokea sellaisen yhteiseen ja jakamiseen perustuvan elämäntavan, jonka äärelle ihmiset ovat löytäneet ja joka on levinnyt ympäri Suomen.”

Rajala uskoo muistavansa ikuisesti valtauksella vallineen solidaarisuuden. “Kamppailu oli niin konkreettisella tavalla yhteinen, kun aiemmin oli ollut kokemus siitä, että jokainen oli vastuussa itsestään.”

Ystäville on selvää, että maailmaa mahdollista muuttaa vain yhdessä. “Maailman korjaaminen onnistuu vain solidaarisuuden, lämmön ja yhteisön voiman kautta”, Arnivaara sanoo. Rajala jatkaa: “Niin, en mä näe siihen mitään muuta keinoa, kuin että se pitää tehdä yhdessä.”

Yhdessä valtauksilla, elokuvissa, katsoessa ystävää silmiin: toisenlaiset maailmat ovat mahdollisia. 

Asfaltin alla on hiekkaranta. 

Martta Tuppurainen
Elokuva- ja televisiotutkimuksen maisteriopiskelija, DocPointin viestintäkoordinaattori. 

 

Kirjalliset lähteet: 

Monti, Anton, ja Pontus Purokuru. Suoraa toimintaa! autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016. Helsinki: Into, 2018.

Opiskelijat leikkauksia vastaan! (blogi) ”Opiskelijat leikkauksia vastaan!” Viitattu 26. tammikuuta 2024.

https://opiskelijatleikkauksiavastaan.blogspot.com/2023/09/opiskelijat-leikkauksia-vastaan.html.

Tutkijaliiton keräämä taulukko valtauksista: https://docs.google.com/spreadsheets/d/1QZ7lgk1oCAHizu7ycJkOD4qCpdioKHdnrKKFc5BiUbo/edit#gid=0 

Roy, Carole. Documentary Film Festivals : Transformative Learning, Community Building & Solidarity / Carole Roy. Rotterdam: Sense Publishers, 2016.