Kuittisen kosketus

Aho & Soldan -elämäntyöpalkinto annetaan vuonna 2021 leikkaaja Tuuli Kuittiselle. Aho & Soldan -elämäntyöpalkinto myönnetään suomalaiselle dokumenttielokuvataiteilijalle. Kriteereinä on suomalaista luovaa dokumenttia kehittänyt merkittävä elokuvatyö. Lisäksi vaaditaan pitkään laadukkaana jatkunut ura dokumenttielokuvan parissa. Tuuli Kuittista haastatteli dokumenttielokuvaohjaaja, -tuottaja ja -käsikirjoittaja Jouko Aaltonen.

Yli sata elokuvaa, joukossa lyhytelokuvia, pitkiä näytelmäelokuvia mutta ennen muuta vahvoja dokumenttielokuvia. Tuuli Kuittisen työluettelo on vaikuttava. Alalla hän on tunnettu taitavana ja herkkävaistoisena leikkaajana, joka saa materiaalista esiin olennaisen. Hänellä on oma kädenjälkensä, Kuittisen kosketus.

Opiskellessaan Taideteollisen korkeakoulun elokuvataiteen laitokselta 1990-luvulla Tuuli oivalsi nopeasti, että leikkaus oli hänen juttunsa: ”Tajusin, etten halunnut olla ohjaaja. Nautin siitä, ettei minun tarvitse tuottaa itse materiaalia, vaan voin rakentaa elokuvia muiden tekemistä kuvista. Saan uppoutua, pohtia ja oivaltaa.”

Tuuli on leikannut niin pitkää fiktiota kuin dokumenttiakin. Niiden leikkaaminen on kuin kaksi eri ammattia. ”Fiktio on niin monen ihmisen etukäteen ajattelema, tavallaan leikattu etukäteen. Dokumenttielokuvatkin voivat olla tarkasti suunniteltuja, mutta tavallisesti niiden muodon löytää leikatessa.” Nuorempana pitkän fiktion leikkaaminen oli Tuulille leikkaajan unelmien täyttymys, mutta nykyään dokumentti menee ohi. ”Pitkän dokkarin leikkaus on ehdottomasti kuninkuuslaji.”

Vuosien myötä Tuulille on kypsynyt oma tapansa tehdä työtä. Yleensä hän katsoo kaiken materiaalin läpi, joko ohjaajan kanssa tai yksin, ohjaajilla kun ei ole aina aikaa katsoa vaikkapa kaikkea arkistomateriaalia. Tuulilla on aina vihko käsillä. Siihen hän tekee muistiinpanoja siitä, mikä materiaali tuntuu käyttökelpoiselta. ”En hae mitään määrättyä, yritän olla avoin ja katson mitä sieltä löydän, mitkä asiat voivat yhdistyä erilaisin säikein keskenään. On erittäin palkitsevaa, kun saa tällaisia ahaa-elämyksiä, miten materiaalia voi käyttää ja mihin se assosioi.”

 Rakennetta hahmotetaan yhdessä ohjaajan kanssa fläppitaululla tai seinällä lappujen avulla. Esimerkiksi John Websterin uuden elokuvan Donner – Privat rakenteen avainsanoja kirjoitettiin taululle. Yhteistyö ohjaajan kanssa oli eräänlaista ”aivoriiheilyä”, johon sisältyi paljon keskustelua. DocPointissa ensi-iltansa saava elokuva perustuu vähän ennen Jörn Donnerin kuolemaa tehtyihin pitkiin haastatteluihin ja paljolti ennen näkemättömään, päähenkilön itsensä kuvaamaan valokuvamateriaaliin. Tuuli kehuu elokuvan leikkausta hienoksi prosessiksi. Oli ainutlaatuista päästä mukaan niin privaatteihin maailmoihin.

Kun elokuvan rakenne on karkeasti hahmotettu, Tuuli alkaa leikata elokuvaa johdonmukaisesti alusta kohti loppua. Jotkut leikkaajat työstävät kohtauksia tai jaksoja epäkronologisessa järjestyksessä, mutta se ei ole Tuulin metodi. Asiasisältö muotoutuu analyyttisen pohdiskelun kautta, kun taas rytmi rakentuu tunnelman ja fiiliksen mukaan, ”järki ja tunteet yhtä aikaa”, kuten Tuuli asian ilmaisee. Hän ei ole ”hullu taiteilija tai tyhmä insinööri”, vaan jotain siitä väliltä.

Huomaamansa virheet Tuuli haluaa korjata heti, päinvastoin kun joku toinen leikkaaja, joka kiirehtii painamaan löysästi leikaten kokonaisuuden läpi. Tuulille virheiden korjaaminen jo tässä vaiheessa on tärkeää, koska se vaikuttaa rytmiin ja tunteeseen. Hän etenee läpi hitaasti, mutta leikaten aika valmista. ”Olen nysvääjä, en malta päästää irti pikkuasioistakaan leikatessani”, Tuuli sanoo.

Läpileikattua ensimmäistä versiota pyöritellään ja pohditaan yhdessä ohjaajan kanssa. Erilaisia leikkausversioita syntyy vähintään viisi. Tuulin mukaan leikkaajan tulee varoa, ettei ole itse liian aikaisin liian tyytyväinen lopputuloksen. Elokuva voi aina parantua, kiteytyä ja kristalloitua, mutta sitä ei pidä myöskään leikata kuoliaaksi, sellaiseksi ettei se hengitä. Elokuvan leikkaaminen on joka tapauksessa lopetettava jossain vaiheessa, ja sen määrittelee yleensä tuotannon deadline.

Suhde ohjaajaan on äärimmäisen tärkeä, tämähän on usein ainoa leikkaajan varsinainen työkaveri. Ohjaajat ovat erilaisia ja jokainen työsuhde on omansa. Joku ohjaaja istuu tiiviisti koko ajan leikkaamossa, joku toinen katselee valmiita jaksoja leikkaajan kanssa sopivin väliajoin. Tärkeintä on kuitenkin luottamus ja se, että henkilökemiat toimivat, että on kiva työskennellä yhdessä.  Erimielisyyksistä keskustellaan, kritiikkiä annetaan ja saadaan puolin ja toisin. Täytyy olla aina syy, jos jotain muutetaan, ratkaisut pitää pystyä perustelemaan. Tuulin mukaan paras tapa on näyttää, leikata erilaiset vaihtoehdot näkyville. Viisas elokuvantekijä osaa päästää myös irti. ”Joskus ohjaaja tajuaa, joskus minä”, Tuuli nauraa. Viime kädessä ohjaaja on kuitenkin se, joka päättää.

Tuulin elokuvista näkyy ja kuuluu myös leikkaajan ilmeinen musikaalisuus. Hän tosin väittää, että kaikki leikkaajat ovat musikaalisia ja soittavat jotakin instrumenttia. Se ei ehkä ihan pidä paikkaansa, mutta ainakin Tuuli esiintyi stemmalaulajana bailumusaa soittavassa Hill of Beans -bändissä, jossa leikkaaja Jukka Nykänen soitti bassoa ja leikkaaja Riitta ”Rilli” Poikselkä rumpuja. Joukkoon mahtui jokunen tavallinenkin elokuvantekijä. Taiteilijat itse kutsuivat bändiään ”Zombie-Rintamäkeläisiksi”, joka viittasi yhtyeen pelkistettyyn lavaesiintymiseen.

Kun Tuuli kuuli ensimmäisen kerran DocPointin elämäntyöpalkinnosta, hän pelästyi sen olevan kehotus eläkkeelle siirtymiseksi, vaikka hänen elämäntyönsä on vielä kesken. Leikkaajan työ on niin kivaa, että sitä on tarkoitus vakaasti jatkaa. ”Toivottavasti töitä vain riittää uusien mielenkiintoisten aiheiden parissa.” Vuosien varrella on tullut lisää itseluottamusta suhteessa omaan osaamiseen ja työhön on tullut mukaan myös rentoutta. Mitä rennommin leikkaa, sitä parempaa jälkeä syntyy. Ja sitähän syntyy.

Jouko Aaltonen

Tuuli Kuittisen retrospektiivi tullaan esittämään myöhemmin ilmoitettavana ajankohtana.