”Korona ei määrää, mitä me katsomme”

DocPointin taiteellinen johtaja Kati Juurus esittelee festivaalin juhlavuoden ohjelmiston.

Kun maailma on ollut koronakaranteenissa, minä olen kulkenut valtameren rantaa caiçara-yhteisön vieraana (No Kings). Olen tanssinut rumbaa Kinshasassa (Rumba Rules, New Genealogies), vetelehtinyt venäläismiesten kanssa autotalleilla (Garage People) ja nähnyt kuinka tarhatiikeri oppii villieläimeksi (Maya).

Olen myös nähnyt sen minkä hävittäjälentäjä näkee ampuessaan “kohteita” – talebaneja? Siviilejä? Ihmisiä (There Will Be No More Night). Olen voinut pahoin aistiessani sen vetisen käsistä, jaloista, pelastusliiveistä, vaatteista, huudosta ja hädästä koostuvan kaaoksen, joka syntyy, kun pakolaisia kuljettava vene uppoaa (Purple Sea).

Olen valinnut elokuvia 20 vuotta täyttävälle DocPoint – Helsingin dokumenttielokuvafestivaalille ja kiitollinen siitä. Jokainen dokumenttielokuva painaa jäljen, opettaa maailmasta ja kanssakulkijoista. Uskon vilpittömästi, että dokumenttielokuvia katsomalla ihmisestä tulee hiukan viisaampi, vähän ymmärtäväisempi, ehkä lempeämpi.

Dokumenttielokuvat vievät paikkoihin, joihin ei muuten menisi, tapaamaan ihmisiä, joita ei muuten kohtaisi. Katsokaa, kuinka ristiriita eurooppalaistuneen isän ja islamilaisen vallankumouksen viemän äidin välillä syö iranilaisperheen tytärtä – ja miten hienon elokuvan tämä tytär, Firouzeh Khosrovani perheen repeämisestä ohjaa (Radiograph of a Family, joka äskettäin voitti Idfan pääpalkinnon). Tai kuinka toiveikkaasta, umpirakastuneesta Ninosca-tytöstä tulee huonosti kohdeltu vaimo ja sitten, ehkä sittenkin, oman elämänsä sankari (Ninosca).

Gunda

DocPoint-festivaalin 20-vuotisjuhla velvoittaa. Toivon ohjelmiston heijastelevan maailman – ja dokumenttielokuvan – monimuotoisuutta. Tänä vuonna useassa elokuvassa kuljetaan dokumentin ja fiktion rajamailla: niitä katsoessa voi pohtia onko rajanveto aina edes tarpeen. Villiä kokeellisuutta on tarjolla kotimaisessakin sarjassa (Uutta kokeellista lyhytelokuvaa Suomesta). Gianfranco Rosin retrospektiivi on puhdasta ja mestarillista dokumentaarista taidetta. Viktor Kossakovsky näyttää, kuinka dokumenttielokuvan avulla voi samastua eläimeenkin (Gunda).

 

Afrikka on dokumentaristien aarreaitta, mutta yleensä niitä aarteita on ollut etsimässä länsimainen ohjaaja. Tällä kertaa DocPointissa nähdään, mitä on uusi afrikkalainen dokumenttielokuva: poikkeaako afrikkalaisten tekijöiden katse länsimaisten ohjaajien katseesta?

Entä alkuperäiskansat? Miten niidet kohtalot näkyvät tuoreimmissa elokuvissa? Lakota-intiaanien taistelu öljyputkea vastaan (End of the Line – the Women of Standing Rock); saamelaisten kokema maidensa riisto (Eatnameamet – Hiljainen taistelumme);  paraguaylaisen ayoreo-kansan kulttuurin hävittäminen (Idfan avauselokuva Nothing But the Sun) – katsojassa herää suru ja raivo elokuvien äärellä.

Maapallon pinta-alasta yli 70 prosenttia on veden peitossa. Vedestä me olemme tulleet. Ilman vettä meitä ei olisi. DocPoint esittää sarjan, jossa dokumentaristit tutkivat suhdetta tähän välttämättömään, kauniiseen, julmaan, saastuvaan itsestäänselvyyteen: vesistöjä ekologisena, esteettisenä ja sosiaalisena elementtinä, elinympäristönä.

Meren tuomat

20-vuotisjuhlan kunniaksi DocPointista tulee kilpailufestivaali, niin kuin isojen kansainvälisten festivaalien on tapana olla. Kansainvälisistä ja kotimaisista asiantuntijoista kootut juryt päättävät tästä lähtien, mikä kotimainen ja mikä kansainvälinen dokumenttielokuva saa Ylen sponsoroiman 5000 euron palkinnon. Olen erityisen iloinen siitä, että DocPointin historian ensimmäisessä kansainvälisessä kilpasarjassa on mukana monta sykähdyttävää ja innovatiivista esikoiselokuvaa: The Other One, Purple Sea, Metamorphosis of Birds, Fish Eye, Acasa My Home. Kotimaisessa kilpasarjassa kilpaileva festivaalin avajaiselokuva Meren tuomat on niin ikään ohjaajansa Anna Antsalon ensimmäinen pitkä elokuva.

 

Dokumenttielokuva voi siis erinomaisen hyvin eikä edes pandemia ole estänyt hienoja tuotantoja valmistumasta. Dokumentti on hidas taidemuoto. Siksi korona ei näy vuoden 2021 DocPointin ohjelmistossa. Tai ehkä se sittenkin näkyy: kun etsin elokuvia festivaalille, tuntui kuin ihmeen moni kiinnostava elokuva tutkisi ihmisen suhdetta yhteisöönsä, toisiin yksilöihin tai näiden suhteiden puutetta. Kun korona karsii ihmisten kohtaamisia, ehkä yhteisöllisyyttä ja yksinäisyyttä pohtivat elokuvat tuntuvat erityisen merkityksellisiltä? Niistä syntyi teemakokonaisuus Yksin/yhdessä.

Korona ei määrää, mitä me katsomme, ainoastaan sen, miten me tämän vuoden DocPointissa katsomme elokuvia. Tänä vuonna emme pääse tapaamaan toisiamme elokuvateattereihin. Emme aisti ohjaajien kanssa ensi-illan jännitystä ja riemua. Emme koe yhdessä sitä hiukan epätodellista heräämistä, kun elokuvan jälkeen astuu ulos pimeään helsinkiläiseen talvi-iltaan.

Mutta kyllä hyvä dokumenttielokuva toimii, häkellyttää, täräyttää, koskettaa kotisohvallakin katsottuna. Tiedän: olen valinnut DocPointin elokuvat omalta kotisohvaltani.

Elokuvia on ohjelmistossa 38:sta eri tuotantomaasta. Niissä kaikissa on eletty kulunut vuosi koronaviruksen varjossa. Vuosi on ollut monelle kauhea, mutta ihmiskunta on kokenut yhdessä sitä samaa kauhua.

Me olemme lauma; DocPointin dokumenttielokuvat kertovat yhteisen laumamme tarinoita.

Kati Juurus