DocPointin kotimaisessa kilpasarjassa mukana oleva Monica in the South Seas vie arkistomateriaalin avulla mykkädokumenttiklassikko Moanan maailmaan ohjaaja Robert J. Flahertyn tyttären Monican vanavedessä.

Sami van Ingenin ja Mika Taanilan Monica in the South Seas (2023) on ylisukupolvinen ja monikerroksinen luomus, joka pitää sisällään oikeastaan kolme elokuvaa. Kaiken pohjalla on van Ingenin isoisovanhempien, Robert J. Flahertyn ja Frances H. Flahertyn elokuva Moana vuodelta 1926. Robert J. Flahertyn elokuva Nanook, pakkasen poika (Nanook of the North, 1922) oli kassamagneetti ja sementoi oitis paikkansa varhaisen dokumentaarisen elokuvan kaanonissa. Paramount-studio lähetti Flahertyt perheineen Samoaan Savai’in saarelle toiveenaan seuraava eksoottinen vetonaula. Elokuvan kaupallinen menestys jäi vaatimattomaksi, mutta Flahertyn perheen Samoalla viettämä aika teki lähtemättömän vaikutuksen tuolloin kolmevuotiaaseen kuopukseen, Monicaan. Monica Flaherty Frassetto palasi 1970-luvun puolivälin jälkeen Savai’in saarelle Safunen kylään missionaan täydentää vanhempiensa elokuva rekonstruoidulla ääniraidalla. Moana with Sound valmistui 1980, ja sitä on esitetty viime vuosina Sami van Ingenin ja Bruce Posnerin restauroimana versiona.

Van Ingen ja Taanila ovat vuorostaan rekonstruoineet arkistomateriaalin avulla elokuvan Flaherty Frassetton ponnisteluista menneisyyden äänten tavoittamiseksi. Monica in the South Seas ei sisällä puhuvia päitä, jotka nykyhetken positiosta kertaisivat tai selittäisivät Flahertyjen elokuvien vaiheita ja niiden myöhempää vastaanottoa. Elokuva pitää katseensa ja korvansa tiukasti arkistomateriaalissa, mutta jättää juuri siksi 2020-luvun katsojalle tyylikkäästi tilaa pohtia dokumentaarisen elokuvanteon mieltä ja etiikkaa.  

Dokumentaarisia ääniä kuuntelemassa

Jo Flaherty Frassetton Moana with Sound -hanke nostattaa aikalaisuuden ja epäaikaisuuden, autenttisuuden ja keinotekoisuuden kysymyksiä. Flahertyjen Moana, kuten tunnettua, oli ensimmäinen elokuva, jonka yhteydessä puhuttiin erityisestä ”dokumentaarisesta” muodosta. Frances H. Flahertyn mukaan Paramount janosi juuri ”autenttista” draamaa, jota ei Samoan oloista löytynyt yhtä sensaatiomaisessa muodossa kuin Nanookin maisemissa, tuulen ja lumen pieksämällä Ungavan niemimaalla.  

Myöhemmin on tuotu esiin, mikä kaikki Nanookin tarinassa on elokuvaa varten ehostettua ja dramatisoitua. Flahertyjen jälkeenkin todellisuutta on – jos ei sepitetty – vähintään avitettu kautta dokumentaarisen elokuvan historian, ja raivorehellisimmätkin seurantadokumentaarit ovat valikoinnin ja rajauksen tulosta. Flaherty Frassetton pyrkimys täydentää vanhempiensa mykkäelokuva ääniraidalla on ennen kaikkea sovitus, luova vaikkakin huolellinen versiointi 50 vuotta aiemmin kameralle esitetystä samoalaisesta elämänmenosta.  

Voiko jälkikäteen luotu ääni tehdä 1920-luvun kuvista vielä ”todempia”? Ääniraidan rakentaminen elokuvaan, dokumentaariseenkin, on joka tapauksessa konstikasta. Joitain varhaisia kokeiluja oli tehty jo elokuvan syntyhetkistä lähtien, mutta ensimmäinen ”puhuva” pitkä näytelmäelokuva, Alan Croslandin Jazzlaulaja (The Jazz Singer, 1927) ilmestyi vuotta myöhemmin kuin Moana. Tunnetuimpia esimerkkejä ensimmäisistä dokumentaarisista koko illan äänielokuvista ovat Dziga Vertovin Entusiasmi (Entuziazm, 1930) sekä Walter Ruttmannin Melodie der Welt (1929 – kuriositeettina mainittakoon myös Ruttmannin vuoden 1930 radiokuunnelma Weekend, äänielokuva ilman kuvaa). Olisi naiivia olettaa, että nykyaikaistenkaan dokumentaaristen elokuvien ääniraidassa ei olisi mitään valikoitua, vahvistettua tai varta vasten siihen lisättyä, jopa foley-efektein rakennettua. Tunnetiloja (usein akselilla energinen–sentimentaalinen–juhlava) vahvistamaan sävelletyn musiikin käyttö on vielä oma lukunsa. Silti dokumentaarisen elokuvan äänisuunnittelu otetaan usein kuin annettuna, se jää vielä vähemmälle käsittelylle kuin fiktioelokuvassa.

Ei päällikön vaan yhteisön ääni

Kuraattori Olaf Möller painottaa Rotterdamin elokuvajuhlien esittelyssään ironisuutta ja melankolisuutta, joka Monica in the South Seasin kuvaamaan rekonstruktioyritykseen sisältyy: kenen ”autenttisuutta” Monica tavoittelee, onko se edes mahdollista, mikä on paikallisen yhteisön omistajuus ja toimijuus Monican projektissa? Nämä ovat dokumentaarisen kertomusetiikan ydinkysymyksiä. Mutta niiden rinnalla voi silti kysyä, miten tehdä oikein, miten tavoittaa oikeanlaiset äänet. Monica Flaherty Frassetto pohtii tätä alituiseen, ja Monica in the South Seas myös antaa arvoa tälle huolellisuudelle oman kerrontansa huolellisuudella. Flaherty Frassetto kyselee kyläläisiltä, minkälainen äänimaisema olisi vallinnut 1920-luvulla ja keräilee kohtaus kohtaukselta perinteisten käsitöiden ääniä sekä mittavan määrän saaren suullista lauluperinnettä, joka oli jäänyt erityisesti soimaan pikkutytön mieleen.  

Ääniarkistoihin on taltioitunut myös se myötäelävyys, jolla paikallisyhteisö vastaanottaa 1920-luvun Moanan 1970-luvun ulkoilmanäytöksessä. Nykypäivän kriittisiin reunamerkintöihin Monica in the South Seas taas vastaa sisällyttämällä kertomukseensa kohtauksen, jossa Flaherty Frassetto keskustelee erään vanhempiensa elokuvassa näkyvässä roolissa esiintyneen naisen kanssa. Fa’agase Suá-Filo Pesefeamanaia näytteli Moanaan rakennetun lemmentarinan toista osapuolta. 50 vuotta myöhemmin hän reklamoi dokumentaristien tyttärelle tunteneensa olonsa epämukavaksi jouduttuaan esiintymään yläosattomissa.

Äänitysten ohessa Monica käy paikallisten kanssa lukuisia keskusteluja Moanan perinnöstä, antropologiasta, autenttisuudesta ja etiikasta. ”Minulle Moanassa ei ole poliittista tai yhteiskunnallista sanomaa”, hän pohtii, ”isä yritti vain tislata Samoan hengen runolliseen muotoon.” Poliittisuus ja yhteiskunnallisuus eivät voi täysin olla dokumentaristin säädeltävissä – ne aaltoilevat vastaanoton tendenssien mukana. Vaikka Moana with Sound on Monica Flaherty Frassettolle suuri hanke, Monica in the South Seas varoo sankarikertomuksen sävyjä ja etualaistaa päähenkilönsä suhdetta saaren yhteisöön. Kohtaaminen vaikuttaa vastavuoroiselta: yhteisö otetaan mukaan täydentämään siitä itsestään kertovaa elokuvaa, ja juhlallisessa jäähyväisseremoniassa Monica tunnustetaan ”Safunen tyttäreksi” siinä missä hänen isänsä oli aikoinaan ”suuri amerikkalainen päällikkö”. 

Tytti Rantanen