Elokuva on osa DocPoint FINEST Marketin ohjelmistoa ja saatavilla ainoastaan akkreditoituneille elokuva-alan ammattilaisille.

WORK IN PROGRESS
Suomen Kansallismuseo on palauttamassa kokonaisen saamelaiskokoelmansa, yli 2000 esinettä, jotka on kerätty vuosisatojen saatossa saamelaisilta. Kansainvälisesti tämä on merkittävä repatriaatio ja Suomi kulkee edelläkävijän roolissa museomaailmassa luoden paineita muille museolaitoksille. Saamelaisille palautus on tunteita herättävä prosessi. Ensimmäistä kertaa saamelaiset nähdään kelvollisena huolehtimaan omasta kulttuurisesta perinnöstään ja omaisuudestaan. Palautuvat esineet symboloivat Saamen kansalta vietyä itsetuntoa, identiteettiä, historiaa, omakuvaa, yhteyttä esivanhempiin, kokonaista kosmologiaa. Palautuksen myötä saamelaisten on vihdoin alettava luomaan itse kuva kulttuurista omin ehdoin. Tehtävä on haastava, sillä vuosisatojen aikana muut ovat määritelleet saamelaiskulttuurin ja sen, mikä on aitoa saamelaisuutta ja mikä ei. Tämä on johtanut etnostressiin, missä monet saamelaiset ajattelevat olevansa huonoja saamelaisia, kun eivät täytä lappologien, eli ulkopuolisten tutkijoiden määritelmiä saamelaisuudesta, tai eivät elämäntavoiltaan muistuta satoja vuosia sitten eläneitä esivanhempiaan. Elokuvan ohjaaja ja tarinankertoja, Suvi on yksi näistä saamelaisista, jonka identiteetti ja etnisyys on esineellistetty ja määritelty ulkopuolisten toimesta hänen lapsuudestansa asti. Aivan kuten Kansallismuseon esineet, myös hän on objekti ulkopuolisille tutkijoille, taiteilijoille, turisteille ja toimijoille. Hänen odotetaan toteuttavan museoiden antamaa kuvaa saamelaisista, muutoin hänen saamelaisuutensa kyseenalaistetaan. Samaa kyseenalaistamista Suvi on tehnyt myös itse koko elämänsä – kunnes hän tapaa nämä historialliset esineet. Esineiden myötä hän ymmärtää, että hän ja muut saamelaiset eivät olet vääränlaisia, vaan heistä annettu kuva on ollut alun perin virheellinen, yksipuolinen ja esineellistävä. Museot ovat vahvistaneet toiseuttavaa kuvaa ja tukeneet kolonialismia esittämällä saamelaiset eksoottisina, primitiivisinä, katoavina lappalaisina, joiden kulttuuri pitää kerätä ja säilöä sivistyksen nimissä. Suvi seuraa kokoelman matkaa takaisin Saamenmaalle. Hän todistaa valtavaa riemua siitä, miten esivanhempien perintö palaa ja miten moni kokee esivanhempien hengen olevan läsnä. Museo- maailman sisällä Suvi joutuu kohtaamaan myös kollektiivisesta traumasta vaikeimman. Siinä, missä jokapäiväiset käyttöesineet palautuvat, pyhimmät esineet, noitarummut, ovat edelleen jumissa maailman museoissa. Rumpujen historia on verinen, sillä niiden omistajat tapettiin ja saamelaisten koko kosmologia kiellettiin. Kuten eräs elokuvan henkilö, museotyöntekijä Aile Aikio toteaa: niin kauan kuin nämä pyhät rummut ovat vankeina maailman museoissa, niin kauan kollektiiviset kivut siirtyvät uudelle sukupolvelle. Suvi ymmärtää, että loppujen lopuksi esineet heijastavat esivanhempien ikävöimistä. Saamelaisessa kulttuurissa yhteys kuolleisiin esivanhempiin ja läheisiin on perinteisesti ollut tärkeässä osassa ja arjen keskiössä. Esivanhempien on ajateltu elävän arjessa ihmisten rinnalla. Kristillistäjät ja kolonisoijat kuitenkin pyrkivät katkaisemaan tämän yhteyden. Side esivanhempiin katkaistiin väkivalloin viemällä esivanhemmat ja kuolleet läheiset konkreettisesti pois saamelaisten läheltä. Länsimaalaiset tutkijat kaivoivat vuosikymmeniä saamelaisten hautuumaita ja hautoja. Tuhansia saamelaisluurankoja on edelleen sullottu maailman yliopistoihin ja museoihin. Vainajien palautus on ehdottomasti kaikista rankin ja kivuliain prosessi, johon kaikki saamelaisetkaan eivät ole valmiita. Kolmen eri kaaren; palautettavan saamelaiskokoelman, jumissa olevien rumpujen ja saamelaisvainajien myötä Suvi lähtee henkiselle matkalle etsien yhteyttä esivanhempien perintöön ja esivanhempiin. Elokuvassa Suvi tapaa saamelaisia ja suomalaisia, jotka työskentelevät näiden kysymysten äärellä tai jotka myös etsivät tai ovat löytäneet yhteyden esivanhempiin. Menneet saamelaiset ja esivanhemmat ovat elokuvassa läsnä paralel-maailman kautta. Saamelaisessa kulttuurissa esivanhemmat elävät maan alla, pyhässä Sáivussa ja sieltä tuovat tietoa eläville saamelaisille. Esivanhempien paralle- maailma näkyy elokuvassa heijastuksina, muokattuina peilikuvina sekä kuvina ja ääninä. Kansallismuseon ja Saamelaismuseo Siidan lisäksi hän matkustaa Berliiniin, jossa hän tapaa vangitun saamelaisen rummun ja saamelaisten ”lappalaiskaravaanareiden” esinejäämistöä. Lappalaiskaravaanarit kulkivat 1900-luvun alussa esittelemässä primitiivistä saamelaiskulttuuria eläintarhoissa ja sirkuksissa. Göteborgissa Suvi tutustuu isänisänisänsä vanhoihin vaatteisiin ja ikävöi tätä. Jäämerenrannalla Suvi herkistyy saamelaisnoitien eli parantajien tappopaikalla. Elokuvassa isoin muutos tapahtuu henkilökohtaisella tasolla Suvissa ja elokuvan muissa henkilöissä. Suvin ja muiden elokuvan saamelaisten, kuten Áile Aikion tunteet heittelevät laidasta laitaan. Ilo vaihtuu suruun ja turhautumiseen, suru oivaltamiseen. Yksittäisten ihmisten muutokset heijastelevat saamelaisten kollektiivista muutosta ja paranemisprosessia. Ennen kaikkea ne heijastelevat yhteyden etsimistä ja saamista esivanhempiin, joiden ääni alkaa jälleen kuulua vahvempana saamelaisten elämässä vuosisatojen tauon jälkeen.