Pikkupoika on yrittänyt huijata kaupasta irtokarkkeja punnitsemalla pussin ja laittamalla sinne sitten lisää. Hän päätyy poliisiasemalle tentattavaksi rikoksen yksityiskohdista. Petoksen yrityshän se.

Tapaus on mitätön, mutta jonkun sekin on hoidettava. Juuri aloittanut poliisiharjoittelija Riikka seuraa, miten vanhempi kollega hoitaa tapauksen ja soittaa pojan äidille. Pojan lähtiessä poliisi lopulta sanoo, ettei äiti ole pahana, menehän vain kotiin.

Elokuvassa ei nähdä murhia tai muuta vastaavaa dramatiikkaa. Sen raskaammat puolet rakentuvat hienovaraisesti. Nuoria huumeidenkäyttäjiä tai juoppoja voi viedä putkaan tai päivystykseen, mutta poliisin mahdollisuudet auttaa heitä ovat vähäiset. Onnettoman elämän askelmerkit voi ennustaa jo muutaman kohtaamisen perusteella.

Matkan varrella Riikalle – ja samalla katsojalle – selitetään, miten eri tilanteissa kannattaa toimia. Poliisit kutsutaan paikalle asuntoon, jossa ryyppääminen on kääntynyt riidaksi. Talon rouva haluaa selittää Riikalle elämänsä huolia ”nainen naiselle”. Kun tilanteesta myöhemmin käydään purkukeskustelua, kollega neuvoo, ettei tuollaisiin tilanteisiin kannata jäädä jumiin, tai muuten menee aamuun asti.

Sen edestään löytää on muotokuva viinan, huumeiden ja arkisen kurjuuden koettelemasta suomalaisesta yhteiskunnasta. Lopulta kaikki ovat vain ihmisiä, poliisikin.

Juhana Pettersson