“Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa tilastotieto.”

Suomesta pakeni sisällissodan jälkimainingeissa Venäjän Karjalaan 10–13 000 ihmistä. 1930-luvun vaihteessa itärajan ylitti eri syistä 15–20 000 henkeä – kuka työn ja paremman elämän perässä, kuka äärioikeiston muiluttamana. Yhdysvalloista ja Kanadasta muutti noin 7000 työläistä sosialistista paratiisia Neuvosto-Karjalaan rakentamaan.

Stalinin vainot olivat pahimmillaan 1937–38, jolloin pelkästään suomalaistaustaisia teloitettiin NKVD:n toimesta tuhansittain. Läheinen ei saanut tietää, minne perheenjäsen katosi – todennäköisimmin Karhumäessä sijaitsevan Sandarmohin metsän joukkohautoihin luoti niskassaan.

Kanerva Cederströmin elokuva on minimalistinen. Uhrien sukulaisten haastattelujen ohella kuvamateriaali on niukkaa: valokuvia, artikkeleita, asiakirjoja. Musiikkia käytetään harkiten. Suru onnistutaan tallentamaan ilman katsojan manipulointia, esimerkiksi hiljaisella otoksella murhattujen valokuvien täyttämästä Sandarmohin metsästä, vain lintujen viserryksen soidessa taustalla.

Dokumentti luettelee historian karut tilastot: suomalaisia Karjalassa tuomituista oli 41,3 %, joista 88,3 % ammuttiin, joukossaan 17 Suomen kansanedustajaa. Myös teloitusten toimeenpanijat saavat nimensä kankaalle.

Sandarmohin kaltaisia suomalaisten työläisten ja vasemmistolaisten massamurhia ei lähihistoriassa montaa ole. Silti elokuva kertoo Suomen olevan ainoita valtioita, jolla ei ole kuolleille kansalaisilleen muistomerkkiä alueella.

Joonatan Nikkinen