Kiehtova De Humani Corporis Fabrica on kuvattu erinäisissä ranskalaisissa ja sveitsiläisissä sairaaloissa. Elokuvaa katsoessa kuitenkin selviää nopeasti, ettei kyseessä ole perinteinen dokumentti näiden sairaaloiden toiminnasta, henkilökunnasta tai organisaatioista.

Sen sijaan elokuvan ote ympäristöönsä on surrealistinen. Työntekijät eivät oikeastaan ole tarinan keskiössä, usein vain heidän äänensä kuuluvat. Ihmishahmot tuntuvat kuin epämääräisiltä aaveilta kuvan reunoilla. Kuvaustyyli saa arkiset tilanteet ja paikat muuttumaan pahaenteisiksi ja ahdistaviksi. Lähes kaikki tiivistyy fyysiseen olemukseensa.

Tätä tunnetta vahvistavat elokuvan varsin yksityiskohtaiset leikkauskohtaukset. Jaksoissa kuvataan leikattavaa ihmiskehoa ulkopuolelta, ja leikkauksissa apuna käytettävien kameroiden kautta jopa sukelletaan kehon sisälle. Näissä kohtauksissa elokuva paljastaa tarkoituksensa: kyseessä ei ole pelkästään matka läpi sairaalajärjestelmän, vaan myös matka läpi ihmisruumiin.

Elokuva on 2010-luvun alussa dokumenttielokuvan kuumaksi nimeksi nousseen Harvard Sensory Ethnography Lab -projektin uusin teos. Sen ohjaajat Vérena Paravel ja Lucien Castaing-Taylor ovat olleet ohjaamassa monia projektin kuuluisimmista teoksista, joihin kuuluvat esimerkiksi Leviathan (2012) ja Caniba (2017).

Pyry Silomaa