”Aloitin pianonsoiton kaksivuotiaana, ja osasin soittaa ennen kuin ymmärsin olevani ihminen”, kertoo Eriko Makimura elämänsä alkutaipaleesta. 

Pianisti oli pitkään Makimuran ainoa identiteetti, josta hän haluaa nyt vimmaisesti vapautua. Hän esiintyy edelleen, mutta luo musiikin ympärille avantgardistisia performanssitaide-esityksiä. Klassisen musiikin painolasti kulkee edelleen vahvasti mukana, ja sitä puretaan monologeissa, joissa hän sivuaa muun muassa väkivaltaisia opetusmetodeja. Eriko purkaa traumojaan yleisön lisäksi ystävilleen ja terapeutilleen. Etenkin klassisen balettitanssijan uraa tekevä ystävä ymmärtää Erikon lähtökohdat keskimääräistä paremmin. 

Dokumentti esittelee myös vanhemmat, jotka ovat selkeästi olleet vahvassa roolissa pianistiuran muodostumisessa. Vanhemmat kuuntelevat elämästään avautuvaa Erikoa kivikasvoisina, mutta äiti toteaa, että on helpompaa olla Erikon fani kuin äiti. Katsojan tulkittavaksi jää, onko äidin kommentti vastuunpakoilua vai tiukassa kulttuurissa eläneen ihmisen tapa prosessoida asioita. 

Jannik Splidsboel vie katsojan lähelle kohdettaan, ja vaikka näkökulma onkin yksipuolinen, se ei missään nimessä ole kiiltokuvamainen. Erikoa ei nosteta korokkeelle, eikä hänestä tehdä uhria. CPH:DOX-festivaalilla ensi-iltansa saanut Being Eriko on kiehtova sukellus omaa identiteettiä etsivän taiteilijan elämään. Se tuo myös hienosti esiin, miten taiteilijuuden takana on kokonainen ihminen tunneskaaloineen.

Sanna-Maria Nikula

Elokuvan ohjaaja Jannik Splidsboel on paikalla näytöksessä ke 1.2.