Apollo-seminaarin 10.9.2022 alustuksen pohjalta
Erkki Astala

Millainen on dokumentaarin katsomiskokemus, ja sen tuottama mielihyvä? Miten ja millä edellytyksillä se kenties eroaa tai ei eroa fiktioelokuvan kokemisesta ja nautinnosta?

DocPointin ohjelmistoon viime tammikuun viraalifestivaalilla kuului tanskalaisen Camilla Nielsonin elokuva The President, joka kertoo Zimbabwen presidentinvaaleista 2017-2018, diktaattori Robert Mugaben eron jälkeen. Se kertoo opposition nuoren ehdokkaan Nelson Chamisan vaalikampanjasta, vaalituloksen räikeästä väärentämisestä ja vaalien jälkeisestä oikeustaistelusta.

Katsoessani tätä dokumentaaria huomasin että sen nopea toiminnallinen kuljetus, henkilöiden fokusoiminen, katseiden ja reaktioiden leikkaus saivat minut eläytymään sen kerrontaan ikään kuin fiktiiviseen poliittiseen trilleriin. Yhdessä kohdassa huomasin ikään kuin havahtuvani sen dramaattisesta imusta ja tulevani toisella tavalla tietoiseksi sen tapahtumien todellisuudesta. Tämä on vaiheessa kun vaalituloksen julkistaminen viivästyy, mielenosoituksia puhkeaa kaduilla ja poliisi ja armeija tukahduttavat ne tappavan väkivaltaisesti.

Ensin ajattelin, että se on näiden tapahtumien järkyttävyys joka havahdutti katsomiseni. Mutta sitten kuuntelin ohjaajan keskustelua elokuvan jälkeen, ja kuulin, että tämä on ainoa kohta jossa elokuvan kuvausryhmä ei – ymmärrettävistä syistä – kyennyt kattamaan tapahtumia omalla materiaalillaan, vaan jakso on koostettu eri kuvaajilta ja uutisryhmiltä saadusta aineistosta. Enkä enää voinut olla varma oliko tämä muutos eläytymisessäni sittenkin enemmän seurausta tästä tyylillisestä muutoksesta tapahtumien esittämisessä.

On sanottu, että siinä missä fiktio tuottaa meille eläytymisen mielihyvää – katsomisen, näkemisen, spektaakkelin, mitä nimitystä halutaankaan käyttää – niin dokumentaarin katsomisen motiivina on pohjimmiltaan tietämisen halu, ja mielihyvä. Ja näinhän me varmaankin mielellämme ajattelemme, katsomme dokumentaareja koska haluamme tietää maailmasta, ihmisistä, asioista.

On myös sanottu, että vain dokumentaari voi valehdella – fiktion maailman tiedämme olevan jotain joka on olemassa vain siinä esityksen rakentamisessa ja kokemisessa joka on se nimenomainen fiktioelokuva, joten meille ei ole merkitystä sillä missä määrin se esitys vastaa todellisuutta sen ulkopuolella.

Asia ei kuitenkaan taida olla ihan näin yksiselitteinen. Fiktioelokuvastakin me kyllä saatamme omaksua kaikenlaista tietoa – ja myös fiktio voi valehdella: antamalla väärän todistuksen esimerkiksi historiallisesta todellisuudesta, kuten tapauksessa JFK. Tämä Oliver Stonen elokuva on tiettävästi saanut ihmiset uskomaan sellaisiin teorioihin John. F. Kennedyn murhasta jotka oli jo todistettu vääriksi ennen elokuvan valmistumista.

Dokumentaarin kannalta tiedon lähteenä taas olennaista on tietenkin se, että se on nimenomaan elokuvaa. Jotain joka ohjaa havaintoamme kuvia ja ääniä liikuttamalla, yhdistämällä ja yhteen törmäyttämällä, jotain joka syntyy kun tämä kaikki kohtaa aistimme, kehomme ja mielemme. Elokuva on se elämys jonka sen kokeminen meissä tuottaa, ja siinä määrin kuin dokumentaari on meille tietämisen lähde niin se on tietämistä sen elämyksen kautta, tietämistä elämyksessä.

Motiivimme, halumme katsoa dokumentaaria, ja sen katsomisen tuottama mielihyvä, liittyy sekä tietämiseen että eläytymiseen. Toki meidän kaikkien tapamme katsoa, odotuksemme ja motiivimme ovat erilaisia, ja katsomisen tai elokuvan elämykseen osallistumisen tapamme voi tilanteen mukaan myös vaihdella – katsottavan elokuvan tyylin ja sisällön, olosuhteiden, mielialan, ympäristön mukaan.

Varmaan kuitenkin näitä odotuksiamme ja katsomisen tapaamme jollain tavalla virittää tieto siitä, että katsomme nimenomaan dokumentaaria. Lienee niin, että vaikka helposti tunnistamme sellaiset ilmaisulliset ja tyylilliset keinot, jotka totunnaisesti ovat dokumentaarille tyypillisiä – haastatteluista, selostusäänestä, arkistomateriaalin käytöstä järjestämättömyyden vaikutelmaan henkilöiden esiintymisessä, tilanteiden, kuvan ja äänen rakentumisessa – niin mitkään näistä keinoista eivät kategorisesti erota dokumentaaria fiktiosta. Eikä fiktion tyylillisten keinojen käyttäminen – tapahtumien ohjaaminen, lavastaminen, näytteleminen – ole vierasta dokumentaarille.

Siihen mitä katsojina pidämme dokumentaarina, katsoessamme määrittelemme dokumentaariksi, vaikuttavat – noiden dokumentaarin totunnaisten tyylillisten keinojen antamien virikkeiden lisäksi – sekä katsomista edeltävä käsityksemme dokumentaarin esittämän maailman ja esitettyjen asioiden todellisesta tilasta, että olennaisesti myös katsomista kehystävät tiedot ja virikkeet: esityspaikka, elokuvan esittelytekstit, julisteet jne. – harvoin katsomme jotain ilman edeltävää kehystävää tietoa siitä mitä katsomme.

Kun katsomme jotain mitä näiden tietojen ja virikkeiden pohjalta pidämme dokumentaarina, odotamme ja oletamme että sen esittämä näkymä, näkemys ja näkökulma kohdistuu siitä esityksestä riippumattomaan todellisuuteen – kertoo todellisesta maailmasta, todellisista ihmisistä, jotka usein esiintyvät omina itsenään.

Meillä on siis lähtökohtaisesti tietty luottamus dokumentaarina pitämäämme esitykseen, luottamus johon sisältyy myös tietty “vakavuus” siinä mielessä että käsitämme että kokemamme on tapahtunut maailmassa jossa meidän omalla toiminnallamme voisi, ainakin periaatteessa, olla vaikutus.

Toisaalta tutkitustikin katsojan suhtautuminen dokumentaarin tapaan esittää todellisuutta ei ole mitenkään naiivi ja yksiulotteinen. Katsojat odottavat kyllä dokumentaareilta totuudellisuutta todellisuuden esittämisestä mutta ovat tietoisia siitä että dokumentaarin esitys on tietty näkökulma todellisuuteen. Samalla kun katsoja luottaa siihen että dokumentaarin esittämä kertoo todellisesta, katsoja on tietoinen siitä että dokumentaarin esitys on rakennettu, “illuusio”.

Onkin sanottu, että jos fiktion nautinnon edellytys on epäilyn, epäuskon sivuuttaminen, suspension of disbelief – päätös uskoa fiktion epätodellisiksi tai rakennetuiksi tiedettyihin tapahtumiin ja henkilöihin – niin dokumentaarin katsomista luonnehtii uskon sivuuttaminen, suspension of belief: tietoisuus siitä että dokumentaari voi valehdella.

Sivuhuomiona sanottakoon että tuon fiktion epäuskon sivuuttaminen -ajatuksen – joka alunperin koski vain yliluonnollisen esittämistä kirjallisuudessa – soveltaminen ainakin elokuvan kohdalla on ongelmallista, koska se näyttäisi olettavan ja edellyttävän että katsoja ensin käsittelee ja arvioi tiedollisesti havaitsemansa, ja vasta sitten seuraavat elämykselle olennaiset tunteiden leimaamat reaktiot.

Kun ilmeisesti on niin että elokuvan katsojalla keholliset reaktiot ja niiden aktivoimat tunteet edeltävät tiedollista käsittelyä ja ovat sen edellytyksenä. Nautinto tulee ensin ja epäily käy tarpeettomaksi. Itse asiassa väittäisin että osa fiktion nautintoa syntyy kun ymmärrän, että omat voimakkaat keholliset ja emotionaaliset reaktioni ovat jonkin ei-todellisen, ei-vaarallisen, aiheuttamia.

Mutta palataan dokumentaariin: sen kohdalla lienee tosiaan niin, että oletus siitä että se esittää todellisuutta, mutta tietyn näkökulman ja tulkinnan kautta, pitää sisällään, paitsi lähtökohtaisen tarpeen, halun ja taipumuksen luottaa näkemäämme, myös lähtökohtaisen tarpeen, halun ja taipumuksen epäillä.

Ensin muutama sana luottamuksesta. Tarpeen luottaa tiedettäväksi tarjottuun todellisuuden esitykseen – tavallaan uskoa että todellisuus dokumentaarin kautta tarjoutuu meidän elettäväksemme, koettavaksemme ja tiedettäväksemme – tämän tekee kenties erityisen voimakkaaksi oma tarpeemme vahvistaa kokemusta itsestä tietävänä. Meille on tärkeää, paitsi tietää, myös tietää tai tuntea että kykenemme tietämään. Kenties dokumentaari yleisesti koetaan arvokkaaksi asiaksi, merkitykselliseksi, koska sen kokeminen vahvistaa myös omaa käsitystä itsestä tietävänä, ja siten merkityksellisenä.

Luottamuksen lähtökohtana on siis oletus että katsomme dokumentaaria. Dokumentaarilla on jo muotona auktoriteettia. Varsinkin perinteisemmän dokumentaarin kerrontatavoissa on myös autoritatiivisuutta: selostajaääni, tekstiplanssit, asiantuntijahaastattelut.

Harvemmin kuitenkin tyydymme sokeasti luottamaan auktoriteetin esitykseen. Luottamus voi vahvistua, tai heiketä, elokuvan katsomisen mittaan. Elokuva on tiivistettyä aikaa, ja yhden kohtauksen lataus katsojan mielessä kantaa seuraavaan. Ensiksi saatu tieto virittää tai ankkuroi tulevan ymmärtämistä – ilmeisesti jopa niin että voimme luottaa myöhemmin saatuun tietoon vaikka tiedämme sen vääräksi. Samoin muistot aikaisemmista, välittömistä tai välitetyistä, todeksi mielletyistä havainnoista voivat kaikua mielessä niin että se mikä vastaa tuota kaikua hyväksytään helpommin todenmukaiseksi.

Luottamuksen ylläpito edellyttää, että esitys vakuuttaa meidät argumentaatiollaan. Katsoja, joka lähtökohtaisesti luottaa tulevansa dokumentaarin kautta tietämään, tietäväksi, samalla jatkuvasti arvioi dokumentaarin esityksen, sen kerronnan, argumentaation, luotettavuutta.

Ja kuten todettiin, katsoja on aina tietoinen siitä että se mitä dokumentaari tarjoaa on tekijän näkökulma, tekijän valinta. Katsoja arvioi – tietoisesti tai esitietoisesti – siis tavallaan sitä missä määrin häntä puhuttelee todellisuus ja missä määrin dokumentaarin tekijä – millä tavalla esitetty on manipuloitu ja millä tavalla se kenties pyrkii katsojaansa manipuloimaan.

Tätä arviointia katsoja tekee monella tasolla: tiedollisesti, omaa aikaisempaa tietoaan vasten – yleensä katsojat arvostavat myös sitä että johtopäätökset jätetään heille itselleen – mutta tarkkaillen myös kuvan, äänen, leikkauksen läpinäkyvyyttä – ympäristön ja havainnon luonnollisuuden kaltaisuutta. Yksi keskeisiä luotettavuuden arvioinnin ulottuvuuksia lienee kuitenkin se millaisina katsoja kokee elokuvan henkilöt.

Iiris Härmän ohjaama Luomakunnan vartijat kertoo kahdesta tutkijasta jotka tutkivat Keniassa ihmisten luontosuhdetta ja tarinoiden merkitystä siinä. Kahdessa elokuvan kohtauksessa huomaan että arvioni sen henkilöistä muuttuu kohtauksen aikana.

Ensimmäisessä kohtauksessa tutkijat keskustelevat pettymyksestään havaittuaan että paimentolaisten elämätapaan kuuluu myös petoeläinten rituaalinen metsästys. Katsoessani tätä kohtausta huomaan että alussa minun on – länsimaalaisena, liberaalina itseäni pitävänä – helppo eläytyä henkilöiden tuskaan hyvien tarkoitusten kohdatessa monimutkaiset realiteetit. Mutta kohtauksen jatkuessa ja henkilön analysoidessa kokemustaan pitemmälle huomaan hienoista torjuntaa mielessäni, kun koen että minulle luennoidaan. Katso kohtaus tästä.

Toisessa kohtauksessa tapaamme tutkijoiden paikallisen ystävän uuden puolisonsa kanssa. Kun edellisessä kohtauksessa reaktioni muuttuu luottamuksesta epäilyyn, tässä toisessa käy toisinpäin: kun ymmärrän että uusi puoliso on henkilön toinen vaimo, tulee länsimainen liberaali, monogamian ajatukseen kasvanut, minussa varaukselliseksi, mutta henkilöiden herkkä tunnelataus voittaa minut puolelleen. Katso kohtaus tästä. 

Käytän tässä omaa kokemustani esimerkkeinä tavoista, joilla katsoja saattaa arvioida dokumentaarin henkilöitä, tarkoitukseni  ei ole kyseenalaistaa elokuvan henkilön tai tekijän motiiveja. Jonkun toisen katsojan reaktiot voivat olla toisenlaiset.

Lienee niin että katsojalle dokumentaari on aina paitsi sen tekijän myös sen henkilöiden puhetta meille. Halutessamme luottaa dokumentaarin esitykseen, haluamme luottaa myös sen henkilöihin. Fiktioelokuvassa voimme kenties ikään kuin kuvitella kokevamme ja tuntevamme itse mitä elokuva esittää fiktiivisen hahmon kokevan ja tuntevan. Mutta dokumentaarin henkilön olemassaolo toisena on jotain mitä eläytymisessämme emme voi sivuuttaa, jolloin eläytyessämme meidän täytyy voida tavallaan kuvitella olevamme tuo toinen joka kokee ja tuntee, asettuvamme hänen paikalleen.

Ja voidaksemme asettua tuon toisen paikalle me teemme moraalista arviota – valmius eläytyä hyviksi koettujen henkilöiden kokemaan on olennaisesti suurempi kuin pahoiksi koettujen – mutta ennen kaikkea henkilön autenttisuuden – aitouden, spontaanisuuden, luotettavuuden arviota: miten “luonnollisina”, todennäkösinä, moniulotteisina henkilöt ja heidän keskinäinen kanssakäymisensä ja sen herättämät reaktiot näyttäytyvät.

Mitä enemmän kokemuksemme maailmasta on tullut välitetyn todellisuuden – median – läpäisemäksi, sitä tietoisempia olemme, sekä katsojina että esiintyjinä, siitä miten välitetty autenttisuus on aitouden, spontaanisuuden, luotettavuuden esittämistä, oman spontaaniuden sovittamista ympäristön konventioihin.

Myös dokumentaarin henkilöt siis esittävät itseään enemmän tai vähemmän tietoisina dokumentaarissa esiintymisen muuttuvista konventioista, ja me katsojina arvioimme tuon esityksen autenttisuutta suhteessa omaan kokemukseemme sekä noista konventioista että ihmisten esiintymisestä arkielämässä.

Tavallaan sen esiintymisen tulee olla riittävän hyvää taatakseen meidän eläytymisemme, mutta ei liian täydellistä taatakseen autenttisuuden kokemuksemme. Onko kenties niin että katsojina meidät palkitsee ja luottamuksemme ansaitsee nimenomaan virhe, epätäydellisyys tuossa esityksessä?

Ja onko ehkä niin, että ilmaisun epätäydellisyys, täyden kontrollin puute, on jotain mitä dokumentaarilta odotamme ylipäätään? Se mikä fiktioelokuvassa rikkoo katsojan uppoutumista elämykseensä, havainnon ohjaamisen epäjatkuvuudet, katkokset kerronnan eheydessä, kertomuksen kannalta motivoimattomat kestot, rajaukset, leikkaukset, katseen suunnat, eleet, yksityiskohdat, saattaa dokumentaarissa näyttäytyä nimenomaan sen luotettavuuden, todennäköisyyden takuuna. Esimerkkinä kokemukseni The President -elokuvasta ja eheyden murtumisesta.

Onko siis niin, että katsojalle dokumentaarin merkityksellisyys, viehätys ja nautinto piilee olennaisesti siinä kontrolloimattomassa, tekijän kertomukselle ja näkökulmalle ylimääräisessä, joka väistämättä läikkyy havaittavaksemme? Tai tarkemmin sanottuna sen kontrolloidun, eheän, uppoutumaan ajavan, ja ylimääräisen, omaa elämäänsä elävän, omasta olemassaolostaan muistuttavan, välisessä jännitteessä?

Toki dokumentaarit ovat erilaisia, ja katsojat ja katsominen yhtä lailla erilaisia. Joku dokumentaari voi tarjota sulkeutuvampaa, enemmän eheyteen ja kontrolliin pyrkivää esitystä ja joku katsoja kokee juuri sellaisen palkitsevana – ja vastaavasti avoimemman, ristiriitaisemman, epäyhtenäisemmän esityksen pitkästyttävänä. Ja joku taas arvostaa jälkimmäisen kaltaisen esityksen tarjoamaa haastetta ja epäilyn herättämistä.

Kiinnostavaa on että kun luottamus horjuu tai sitä horjutetaan, ja katsojan epäily herää, kokemuksen yhtenäisyys murtuu, se avaa mahdollisuuden sellaiseen monimerkityksiseen tulkintaan ja pohdintaan, joka saattaa kohdistua, paitsi esitetyn todenmukaisuuteen, mahdollisesti myös siihen, miten elokuva ylipäätään saa minut tietämään ja tuntemaan, ja miten itse omaksun ja hyväksyn esitetyn.

Tämä ei välttämättä tarkoita vaikeaa älyllistä ponnistelua dokumentaarin äärellä ja nautinnon kieltämistä, vaan se voi tarkoittaa myös, että elämyksen ja tietämisen nautinto vaihtuu tai saa rinnalleen sen elämyksen ja tietämisen illuusion paljastumisen, oivaltamisen nautinnon. Susanna Helken ohjaaman Armotonta menoa -elokuvan dokumentaaristen musikaalinumeroiden katsomiskokemuksessani kuvien asetelmallisuuden ja laulujen sanoituksen tuottama pohdiskeleva etäisyys lomittuu ja kerrostuu musiikin ja laulajien kasvojen kehollisuuden liikuttaman tunteikkaan läheisyyden kanssa.

Kaiken kaikkiaan dokumentaarin kokeminen ja sen tuottama mielihyvä näyttää olevan varsin monitahoin en sisäinen tapahtuma, joka virittyy tietämisen, eläytymisen, luottamisen ja epäilemisen keskenään jännitteisten asemien välille. Dokumentaari voi tarjota katsojalle, ja katsoja voi omaksua, jotain tai joitain näistä asemista heikommin tai vahvemmin, ja do-

kumentaarin kokemus, ja sen tuottama mielihyvä, voi olla enemmän tai vähemmän moniulotteinen.

Voi toki olla, että, samalla tavalla kuin dokumentaarin ja fiktion ero ilmaisukeinojen tasolla ei ole jyrkkä raja vaan kyse on enemmän vaihteluvälistä jolla erilaiset teokset sijoittuvat eri tavoin, myös ylipäätään elokuvan kokemus on jotain joka jännittyy näiden eläytymisen, tietämisen, luottamisen ja epäilemisen asemien välille.

Mutta kun tietämisen – ja epäilyn – kysymys on dokumentaarin katsomiseen vahvasti kiinnitetty, niin tulee mieleen ajatus että olisiko niin, että dokumentaarin katsoja – tai pitäisikö sanoa dokumentaarinen katsominen – ei yhtä helposti nojaudu tai pitäydy eläytymisen ja luottamisen asemiin kuin fiktiivinen katsominen? Että dokumentaarinen katsominen jotenkin lähtökohtaisesti tarjoaa jännitteisempää asemoitumista useampaan katsomisen tai kokemisen asemaan, ja on siten jotain kenties valmiimmin monitahoisuuteen, monimerkityksisyyteen avautuvaa?

Vielä loppukaneetti. Nykyäänhän dokumentaarista sisältöä tuotetaan tavoilla ja koetaan ympäristöissä ja käytäntöinä jotka paitsi ovat omiaan hajottamaan elämyksen kokonaisuutta ja syventyneisyyttä, myös muuttavat tekemisen ja kokemisen, tekijän ja katsojan, välistä dynamiikkaa.

Tosi-tv on kiinnostava esimerkki: mitä se dokumentaarisin keinoin esittää on simulaatio: enemmän tai vähemmän rakennettu tilanne, jossa itseään esittävät henkilöt toimivat annettujen rajojen ja tehtävien sisällä. Ja ilmeisesti tosi-tv:n olennainen dynamiikka rakentuu näiden simuloitujen tilanteiden seurannan ja henkilöiden yksityisenä esitettyjen tunnustuksellisten, suoraan katsojaa edustavalle kameralle kohdistettujen, puheenvuorojen välille.

Jolloin ohjelman keskeiseksi merkitykseksi ja nautinnon lähteeksi kenties muodostuu henkilöiden motiivien arviointi heidän julkisen toimintansa ja yksityisen puheensa välisen johdonmukaisuuden tai ristiriitaisuuden pohjalta. Toisin sanoen se henkilöiden autenttisuuden kysymys, joka on yksi niistä ulottuvuuksista joilla dokumentaarisen katsomisen luottamisen ja epäilyn jännitteitä ratkotaan, nousee sisällön keskeiseksi teemaksi. Katsoja eläytyy henkilöiden identiteettityöhön ja siitä eläytymisestä tulee osa omaa identiteettityötä.

Ja vielä enemmän kenties viraalivideoissa ja sosiaalisessa mediassa. Suora puhuttelu ja vuorovaikutus nousevat esityksen keskiöön, tekijän, henkilön ja katsojan asemat liikkuvat ja lomittuvat, autenttisuus on keskeisin luottamuksen kriteeri ja identiteetit sen mittareita.

Onko niin, kuten on sanottu, että tietämisestä, totuudesta, tulee tällöin entistä vahvemmin identiteettikysymys, käytännöllinen kysymys osana katsojan kokemusta? Että kaikki tieto on tällöin jotain suhteellista, jotain jonka arvo mitataan sen istuvuudella omaan identiteettiesitykseen?

Ovatko dokumentaarisen katsomisen ehdot ja luonne muuttuneet jollain olennaisella tavalla? Mikä tila on tässä uudessa ympäristössä dokumentaarisella katsomisella, sillä toisen kokemukseen syventyvällä, tietämisen, eläytymisen, luottamisen ja epäilemisen välille jännittyvällä?