Haastattelussa Mehrdad Oskouei: Vaiettujen ääni

DocPointiin saapuva retrospektiivivieras Mehrdad Oskouei päätti 15-vuotiaana ryhtyä ääneksi niille, joiden ääni ei muuten tule kuulluksi.

15-vuotiaana Mehrdad Oskouei päätti tappaa itsensä. Isä oli turhan helläsydämisenä kauppiaana tehnyt monta konkurssia, kukaan ei kuunnellut perheen hätähuutoja, ja Mehrdadista tuntui että kaikilla olisi helpompaa ilman häntä painolastina. Hän kirjoitti jäähyväiskirjeen, haki isän kaupasta taskut täyteen vaa’an punnuksia ja käveli laiturinnokkaan.

Juuri silloin rannalle ajoi viininpunainen (persiaksi sanotaan “hapankirsikanpunainen”) auto, josta kuului iloisen musiikin jumputusta. Sisältä purkautui hämmästyttävä määrä retkeilijöitä, jotka uskaltautuivat syrjäisellä rannalla juoksemaan veteen vapautuneesti pienet uikkarit päällä, vaikka islamilaisessa tasavallassa oltiinkin. Polskintaa ja rannalla teutarointia kesti hetken, ja sen jälkeen nauravainen poppoo pakkautui jälleen pieneen autoon ja karautti tuulispäänä tiehensä.

Piilopaikastaan seuruetta katselleesta 15-vuotiaasta itsemurhakandidaatista kohtaus tuntui viestiltä: “Elämä jatkuu, olin minä sitten olemassa tai en.” Mieli muuttui, ja vaa’an punnukset saivat palata kauppaan. Nuorukainen päätti ryhtyä ääneksi niille, joiden ääni ei muuten tule kuulluksi.

Tämän päätöksen hedelmiä ovat Mehrdad Oskouein dokumenttielokuvat. Nuorisovankiloissa – etenkään tyttöjen laitoksissa – ei Iranissa ole helppo päästä kuvaamaan, mutta sinnikkäänä hän onnistui voittamaan sekä viranomaisten että laitosten asukkaiden luottamuksen ja toimimaan unohdettujen lasten äänitorvena kuin kunnianosoituksena myös isälleen ja isoisälleen, jotka ovat molemmat kokeneet kovia poliittisina vankeina.

Oskouein vuosien työ nuorten vankien parissa huipentuu Sunless Shadows -dokumenttiin. Se nostaa esiin mestarillisten iranilaisten fiktioelokuvien tapaan niitä eettisiä umpisolmuja, jollaisia syntyy, kun yhteiskunnallinen normisto ajaa ihmisen mahdottomiin tilanteisiin. Missä kulkee kylmäverisen murhan ja epätoivoisen itsepuolustuksen raja? Ohjaaja ei tarjoile valmiita vastauksia, vaikka suhtautuukin aiheeseen omistautuneesti ja intohimoisesti.

DocPointin kuohuvasta Teheranista tavoittama ohjaaja kertookin tärkeimmäksi ohjenuorakseen karttaa kaikin keinoin ennakkoluuloja ja dramaturgian suunnittelemista etukäteen. “Kohtaan sekä lapsivangit että mullahit ilman agendaa. Elokuvani viriää esiin sitä mukaa kuin oma löytöretkeni aiheen parissa etenee.”

Oskouei kertoo, ettei ainakaan lähtökohtaisesti halua esitellä Iranista sellaista kuvaa, mitä Euroopassa ja Yhdysvalloissa iranilaistaiteilijalta helposti toivottaisiin. Länsimaiselle katsojalle saattaakin olla virkistävää huomata esimerkiksi nenäleikkauksista kertovassa dokumentissa Nose, Iranian Style samaistuvansa ainakin välillä pikemminkin turbaanipäisten mullahien kuin kauneusleikkauksesta haaveilevien nuorten ajatuksiin.

Yleisö on ylistänyt Oskouein elokuvia siitä, miten se näyttää vähäväkiset inhimillisessä valossa, ongelmaista taustaa välttelemättä, mutta niin että tilaa jää myös heidän kauneudelleen ja rujolle viisaudelleen. Ja viattomuudelleen: elokuvassa The Last Days of Winter ohjaaja kysyy lapsenkasvoiselta vangilta, mitä tämä pyytäisi, jos voisi pyytää ihan mitä tahansa. Vastaus: ”Jäätelöä ja juustonaksuja!”

Sampsa Peltonen

Mehrdad Oskouei pitää Masterclass-luennon Kino Reginassa torstaina 30.1. klo 12–15.

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *