Kisällistä mestariksi: Apollo-voittaja Marita Hällforsin haastattelu

DocPointin tämänvuotisen elämäntyöpalkinnon saa Marita Hällfors, ensimmäisenä kuvaajana kautta palkinnon historian.

Marita Hällfors on maamme arvostetuimpia dokumenttikuvaajia, jonka laaja ja monipuolinen tuotanto on vienyt hänet moniin maailmoihin. Hällforsin kanssa useamman kerran työskennellyt ohjaaja Jouko Aaltonen haastatteli Apollo-palkittua kuvaajaa. Hällfors korostaa läpi haastattelun sitä, miten hän on dokumentaristin matkallaan oppinut koko ajan uutta: ”Hyväksi dokumenttikuvaajaksi ei synnytä, sellaiseksi kasvetaan.”

Kaikki alkoi siitä, kun video kolahti. Marita Hällfors opiskeli Helsingin yliopistossa sosiologiaa ja sosiaaliantropologiaa, kun hän sattui menemään Kansan Sivistystyön Liiton videokurssille. Lopulta häntä pyydettiin videotyöpajalle töihin. Video ja elokuva veivät mennessään. Vuonna 1989 Hällfors haki ja pääsi Taideteolliseen korkeakoulun Elokuvataiteen laitokselle edellisenä vuonna perustetulle dokumenttielokuvan linjalle.

Kurssikavereista lähes puolet oli naisia. Samalla kurssilla olivat muun muassa Anu Kuivalainen, Kaija Juurikkala ja Saara Cantell. Kouluaikana kehittynyt luottamus on vahvistunut vuosien ja yhteisten töiden myötä. ”Kun on turvallista, pystyy oppimaan ja kehittymään tekijänä”, Hällfors painottaa.

Miksi juuri dokumenttielokuva? ”Dokumenttielokuva oli mahdollisuus kertoa ihmisten tarinoita, se tuntui luontevalta jatkumolta aikaisemmalle tekemiselle ja kokemuksille.” Hällfors toteaa.

Opiskeluaikoina Hällfors ajatteli, että hän kuvaisi omat elokuvansa itse. Hän ja Anu Kuivalainen kuvasivat paljon toisilleen. Kuivalaiselta Hällfors sanookin oppineensa paljon erityisesti sommitteluun ja kuvan rajaamiseen liittyviä asioita, sillä Kuivalainen on myös ammattivalokuvaaja. Hällfors kuvasi Kuivalaisen elokuvan Musta kissa lumihangella (1998), joka nähdään osana DocPointin Apollo-sarjaa. Se oli ensimmäinen koulun jälkeinen itsenäinen kuvaustyö, 16 mm filmillä toteutettu pitkä dokumenttielokuva. ”Se oli haaste ja alku”, Hällfors sanoo.

Elokuva seuraa vuoden verran vankilasta vapautuvaa naista ja hänen tytärtään. Päähenkilöiden kasvoja ei haluttu näyttää kokonaan. Tämän vuoksi kuvarajaukset ovat erittäin tiiviitä, henkilöt myös verhosivat kasvonsa naamioilla. Ulkoinen rajoite kääntyi taiteelliseksi voitoksi. Hällfors sanoo oppineensa menemään lähelle kuvattavia, kirjaimellisesti iholle. ”Se oli varsinainen kompositiokoulu, jossa oppi paljon elävissä tilanteissa.” Sen jälkeen normaalietäisyydeltä ihmisten kuvaaminen ei tuntunut lainkaan vaikealta.

Kuvaajan sielu

Kun Hällfors tuli alalle 1990-luvun lopulla, ei naiskuvaajia juuri ollut. Hällfors uskoo, että sai ensimmäiset työnsä miehisellä alalla juuri sukupuolensa takia, koska oli elokuvia ja aiheita, joissa tarvittiin hyvää naiskuvaajaa. ”Sukupuolesta oli uran alkuvaiheessa varmasti hyötyä, myöhemmin sillä ei ole enää ollut väliä”, Hällfors toteaa.

Pirjo Honkasalon kamera-assistentiksi päätyminen oli onnekas tapahtuma Hällforsin uran kannalta. Atman (1996) kuvattiin 35 mm:n kalustolla Intian kuoppaisilla teillä. Kamera-assistenttina Marita sai huolehtia raskaasta kalustosta, joka oli pakattu 20 metallilaatikkoon. ”Enemmän kuin elokuvakoulussa opin Pirjolta mestari-kisälli-periaatteella”, Hällfors sanoo.

Hällforsilla on kuvaajan identiteetti. ”Kuvaajan työssä ei ole mitään, mistä en pitäisi. Suunnittelusta kuvastilanteessa läsnäoloon ja jälkitöihin asti kaikki on kiinnostavaa.” Pitkän pohdinnan jälkeen Hällfors myöntää, että ehkä kantaminen on ainoa asia, josta hän ei pidä. Mielessä saattavat olla ne Atmanin 20 metallilaatikkoa.

Hällfors on ohjannut kaksi elokuvaa: Onnenpyörät (1993) kertoo moottoripyöräilevistä naisista ja Elämää itsemurhan jälkeen (1998) käsittelee omaisten kokemuksia läheisen poismenosta. Erityisesti jälkimmäinen oli ohjaajalle tärkeä työ, elokuva joka piti tehdä. ”Päinvastoin kuin olin ajatellut, en kuvannut kumpaakaan ohjaamaani elokuvaa itse. Ohjaajana minulla oli niin paljon muutakin tekemistä”, Hällfors kertoo.

Palveluammatissa

Taitavalla ja ihmisten kanssa hyvin toimeentulevalla Hällforsilla on riittänyt töitä. Hän on kysytyimpiä dokumenttikuvaajiamme. Syyt ovat ilmeiset: hänellä on vahva taiteellinen näkemys, oma käsiala ja kyky päästä lähelle ihmistä. Hän on myös yksi maamme taitavimpia käsivarakuvaajia.

Hällfors korostaa olevansa palveluammatissa: ”Kuvaajana haluan täydentää ohjaajaa ja ohjaajan visiota. Pidän ohjaajasta, joka osaa kertoa mitä hakee ja haluaa kohtaukselta, mutta antaa toisaalta vapautta kuvien tekemisen suhteen. Joillakin ohjaajilla on tarkka visio, ja se on hyvä, koska voin tavallaan jatkaa siitä”, Hällfors analysoi.

Työskentelyyn vaikuttaa moni asia. Esseetyyppisessä elokuvassa kuvat ja kuvarajaukset voidaan suunnitella yhdessä hyvin tarkasti etukäteen, mutta suoran elokuvan tyyppisessä koko ajan muuttuvassa tilanteessa se ei ole mahdollista. Silloin ohjaajan pitää vain luottaa kuvaajaan. Ja Hällforsiin on luotettu. ”On ollut mukavaa ja antoisaa tehdä töitä samojen ohjaajien kanssa.”

Muuttuva tekniikka on tuonut työhön muutoksia. Ero filmin aikakauteen on suuri. Hällfors ei nostalgisoi eikä kaipaa filmiaikaa, mutta filmiin liittynyttä kuvaajan auteurismia hän ikävöi. ”Kamera kävi vähän, ja se käynnistettiin vain, kun todella uskoin näkeväni sitä, mitä ohjaaja tarkoitti.” Kuvat piti valita tarkemmin ja leikkaajallakin oli silloin vähemmän valinnanvaraa. ”Se valta oli kutkuttavaa.”

Afrikasta Intiaan

Hällfors on kuvannut elokuvia esimerkiksi Afrikassa ja Aasiassa. ”On ihanaa päästä tutustumaan eri kulttuureihin. Vaikka ulkoiset olosuhteet voivat olla vaativat, on se eräänlaista luksusmatkailua: pääsee paikkoihin, joihin ei muuten pääsisi ja usein tulkin kanssa.”

Matkustaminen on paitsi maantieteellistä myös sosiaalista: ”Matkoilla saa tutustua hyvin erilaisiin ihmisiin ja yhteiskuntaluokkiin ’lähetystöistä ja seurapiireistä slummeihin’. Vaikeinta on ollut nuorena Kenian ja Sudanin pakolaisleireillä. Siellä oli vaikea kestää omaa etuoikeutettua asemaa.”

Marokkoon hänet vei Apollo-sarjassa nähtävä Mohamed El Aboudin Häätanssi (2013). Sen hän valitsi esityssarjaan painavan sisällön ja vahvan tarinan takia. Elokuva kertoo paperittomista naisista Marokossa. ”El Aboudilla on hyvä draaman taju. Ohjaajana hän osaa valita kuvattavat tilanteet tarkasti.” Hällfors löysi hyvän yhteyden päähenkilöön kielivaikeuksista huolimatta. ”Joskus tosin kielen puutteesta voi olla hyötyäkin”, Hällfors pohtii. ”Silloin on luotettava vaistoon, keskityttävä enemmän kehon kieleen ja emotionaaliseen viestintään, joka voi olla paljon sanoja tärkeämpää.”

Intiassa Hällfors on kuvannut paljon. Rakkaussuhde maahan syntyi jo Honkasalon Atman-elokuvan myötä. DocPointin sarjassa nähtävä Kusum (Jouko Aaltonen, 2000), super 16 mm:lle kuvattu henkiparantamisesta kertova elokuva oli monella tapaa vaativa tuotanto. ”Ensimmäinen oma seikkailu maailmassa ja voitettu taistelu”, Hällfors kiteyttää. ”Toivon, että saisin vielä tehdä työtä Intiassa”, hän lisää.

Monipuolinen tekijä

Hällforsin laajaan filmografiaan sisältyy hyvin erilaisia elokuvia. Apollo-sarjassa esitettävä Kiti Luostarisen Kuoleman kasvot (2003) käsittelee kuolemaa. ”Vakavasta ja lopullisesta aiheesta huolimatta sitä oli hauska tehdä. Ohjaajalla oli visuaalisia ideoita, joita sitten kehiteltiin eteenpäin.”

Visa Koiso-Kanttilalle Hällfors on kuvannut kaksi elokuvaa, joista Talvinen matka (2007) nähdään DocPointin Apollo-sarjassa. Hällfors valitsi Talvisen matkan sarjaan, koska se kertoo oopperalaulajan uran haasteista. Elokuva on taiteilijan kasvutarina ja Hällfors näkee sen peilaavan omaa kehittymistään taiteilijana.

Köyhän vapaus

Mikä on dokumenttielokuvien ja fiktiivisten teosten kuvaamisen ero? Hällfors kuvailee dokumentin kuvaamista ”köyhän vapaudeksi, saa painaa rec-nappulaa kun haluaa”. Fiktioissa ei tätä vapautta ole, sillä kuvat suunnitellaan etukäteen. Dokumenteissa mennään enemmän tilanteen ehdoilla. Useinkaan kaikkea haluttua ei saa kuvattua. ”Jotenkin dokkareissa tulee aina toinen mahdollisuus, joko asia toistuu toisella tavalla tai tapahtuu jotain kokonaan muuta. Näin dokumenttielokuvissa on ikään kuin enemmän mahdollisuuksia”, Hällfors sanoo. ”Usein se, että ei ole onnistunut kuvaamaan jotain tilannetta tai asiaa harmittaa, mutta toisaalta se auttaa valmistautumaan mentaalisesti siihen, että asian tai tilanteen toistuessa sen pystyy kuvaamaan”, Hällfors jatkaa.

Tulevaisuudessa Hällfors toivoo saavansa tehdä sekä dokumenttia että fiktiota. Hän toivoo, että joku ohjaaja pyytäisi häntä jälleen tekemään jotain, jota hän ei vielä osaa ja saisi näin ollen oppia uutta. ”Eihän sitä tiedä, mitä ei tiedä.”

Jouko Aaltonen
Kirjoittaja on dokumenttiohjaaja, joka on työskennellyt Marita Hällforsin kanssa esimerkiksi DocPointin Apollo-sarjassa esitettävän Kusum-elokuvan kuvauksissa.

Kommentit

  1. Hei!
    Marita Hällfors DVD-boxi olisi paikallaan.
    Me haluamme tietysti nähdä täman elämantyön!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *