Huijausta kaikki

Norjalaistaiteilija teki näennäisen dokumentaarisia ja väkivaltaisia nettivideoita. Ne käynnistivät ketjureaktion, joka johti mainosmaailman pimeään sydämeen – ja lopulta dokumenttiin DRIB. Häiriköt-päämajan päällikkö Jari Tamminen analysoi elokuvaa.

Vuonna 2014 norjalainen Kristoffer Borgli ohjasi Internet Famous -nimisen sarjan nettivideoita, joissa näyttelijä/taiteilija Amir Asgharnejad haastoi riitaa tuntemattomien kanssa kadulla – ja sai poikkeuksetta pataansa. Videot levisivät viraalisti ja keräsivät miljoonayleisön. Hetken päästä norjalais-iranilainen Asgharnejad jakeli haastatteluja mediassa BBC:tä myöten. Hän kuitenkin jätti mainitsematta, että kaikki videot olivat lavastettuja ja häntä piesseet henkilöt näyttelijöitä.

Media ei ollut ainoa lankaan mennyt. Pian Asgharnejad sai kutsun Los Angelesiin, jossa mainostoimiston luova johtaja oli saanut idean täydellisestä energiajuomakampanjasta: kukapa sopisikaan paremmin extreme-pössiksellä ratsastavan brändin sanansaattajaksi kuin YouTube-tähti, joka ottaa turpaansa ihan vaan for the lulz.

DRIB-elokuva on Borglin ohjaama meta-dokumentti, parodia dokumentista ja tavallaan myös dokumentaarinen kuvaus media- ja mainosmaailmasta. Amir Asgharnejad näyttelee itse itseään. Elokuva yhdistelee arkistomateriaalia Asgharnejadin televisiohaastatteluista, Borglin ja Asgharnejadin keskusteluja ja näytellyn osion, joka kuvaa Los Angelesin seikkailun tapahtumia.

Päällimmäisenä elokuvasta jää mieleen kriittisessä valossa esitetty kuvaus mainosmaailmasta, mutta elokuvan merkitykset eivät tyhjenny tähän. Aloitetaan silti mainosmaailman kuvauksella.

Elokuvan tarina perustuu tositapahtumiin, mutta massiivisen oikeusjutun pelossa – ja ehkä taiteellisen vapauden lisäämiseksi – todellinen energiajuomabrändi on vaihdettu kuvitteelliseksi DRIBiksi. Mainostoimistoakaan ei nimetä. Limufirman edustajat jäävät elokuvassa etäisiksi, mutta Asgharnejadin kanssa tekemisissä olleita mainostoimiston tyyppejä ei säälitä. Mainosmaailma esitetään pinnallisena, kyynisenä, pyrkyrien täyttämänä kyykäärmeen pesänä, jonka henkistä tyhjyyttä korostetaan toistuvasti asettamalla taide- ja mainosmaailmat vastakkain.

Taiteen ja mainosten asettaminen rinnakkain on sikäli perusteltua, että molemmat pohjaavat luoviin prosesseihin ja erilaisilla merkitystasoilla leikittelyyn. Kuten tunnettua, näitä kuitenkin erottaa perustavalla tasolla se, mikä on teoksen intentio: mainoksen tarkoitus on aina myydä jotain muuta, taiteen korkeintaan itsensä (eikä aina sitäkään).

Elokuvan perusteella Asgharnejadin ja Borgiliin asenne mainoksia kohtaan vaikuttaa melko penseältä. DRIBissä mainostoimiston luova johtaja selittelee olevansa oikeasti mainosmaailman resursseja kyynisesti hyödyntävä taiteilija, mainoskuvaaja esitellään ”oikeasti taidekuvaajana” ja mainosfilmin ohjaajakin kertoo olevansa oikeasti elokuvaohjaaja.

Ymmärrän kyllä tämän jaottelun tärkeyden, vaikka ehkä vähemmälläkin alleviivaamisella olisi pärjätty. Tämä ei ehkä ole yleispätevä kuvaus alasta. Toisaalta, ei nämä huomiot täysin tuulesta tempaistuja ole: vastahan Viking Linekin mainosti uutta, kerrostalon seinään maalattua mainostaan ei-mainoksena.

Tältä se olisi voinut näyttää. Ihan vain energiajuomana vuonna 1987 lanseerattu Redbull on nykyään yksi maailman suurimmista urheilubrändeistä, jonka kruununjalokivenä komeilee F1-formulatalli. Vuonna 2002 lanseerattu Monster-energiajuomabrändi on tuttu esimerkiksi vapaaottelijoiden vaatteista ja MotoGP-moottoripyörien kyljistä – ja sillä myydään vaatteita kuluttajille. DRIB sopii ihan mainiosti tähän seuraan.

Radikaalia ja raflaavaa uutta kulmaa hakeneelle mainostoimistolle upposi Amirin BBC:llä tokaisema selitys sille, miksi hän (näennäisesti) vahingoittaa itseään: ”It hurts more not to be famous.” Sama tokaisu upposi kohu-uutisia hakevan median uutisvirtaan. Kaikenlaisten extreme-kokemusten ja -tempausten keskellä vaikuttaa ihan uskottavalta, että joku on valmis ottamaan turpaan julkisuutta saadakseen.

Se, että tapahtunut vaikuttaa uskottavalta, ei kuitenkaan saisi poistaa lähdekriittisyyttä.

Asgharnejadin päättötyö taideyliopistossa piti sisällään tyhjään liiketilaan rakennetun näyttelyn, ”Ikea-keittiön”. Avajaisiin kutsuttiin vieraita, ja siellä tarjoiltiin boolia, johon oli näennäisesti sekoitettu gammaa, eli GHB-huumetta. Tietenkin osa näyttelyvieraista alkoi sekoilemaan, kaaosta seurasi, ja paikalle saapunut poliisi pidätti Asgharnejadin kollegan. Oikeasti GHB:tä ei ollut annettu kenellekään, ja överit vetäneet ”vieraat” olivat näyttelijöitä. Mutta tätäkään historiaa vasten median hälytyskellot eivät kilisseet, kun Asgharnejad sai turpaansa YouTube-videoilla.

Kaikessa mainosmaailmakriittisyydessäänkin DRIB-elokuvan terävin kritiikki saattaa kohdistua hieman hienovaraisemmin mediaan.

Koska elokuva on lainannut muotonsa dokumentilta, on syytä tarkastella myös sen suhdetta dokumentteihin. DRIB leikkaa lomittain pätkiä Los Angelesin tapausten uudelleenlavastuksista ja ohjaaja Borglin ja Asgharnejadin keskusteluista. Näissä keskusteluissa käy ilmi, että heillä on (ainakin näennäisesti) erimielisyyksiä näyteltyjen osien dramatisoinneista. Katsojalle muistutetaan, että elokuvan ”tositapahtumiin perustuva” osio on myös tarinankerronnallisista lähtökohdista muokattu kertomus, jonka todenperäisyyttä on syytä epäillä.

Jos DRIBistä jonkun perimmäisen opetuksen haluaa ottaa, niin olkoon opetus se, että mainos- ja mediakriittisyyden ohella myöskään dokumenttielokuvafestivaaleilla ei kannata olettaa kaiken näkemänsä olevan totta.
Jari Tamminen

Kirjoittaja on Voima-lehden toimittaja ja Häiriköt-päämajan pääjohtaja. Hän on seurannut mainoksia järjestelmällisesti jo 1990-luvulta alkaen ja kommentoinut alaa vastamainosten muodossa vuodesta 2002. Tammisen näkemyksiä tästä ja muista aiheesta voi lukea päivittäin sosiaalisesta mediasta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *