Inho

Saako kannibaalista tehdä dokumentin? Mitä sen pitäisi kertoa? Dokumentaristi ja Aalto-yliopiston professori Susanna Helke kirjoittaa kannibaalidokumentista Caniba. 

Lucian Castaing-Taylorin ja Véréna Paravelin elokuva Caniba vie outoon maailmaan. Issei Sagawa on 60-vuotias japanilaismies, joka nuoruudessaan astui rajan yli. Perverssi mieliteko syödä haluamansa naisen lihaa muuttui eräänä päivänä todeksi. Nyt hän on halvaantunut vanhus ja kuuluisa kummajainen, jonka rinnalla on pysynyt vain hänen veljensä.

Castaing-Taylor ja Paravel ovat antropologisen koulutuksen saaneita elokuvantekijöitä, Harvardin yliopiston yhteydessä toimivan Sensory Ethnography Labin perustajajäseniä. Dokumentaari on heille todellisuuden tutkimisen väline. Kaikkea aistittavissa olevaa on yritettävä ymmärtää. Elokuva pakottaa katsomaan miestä hyvin läheltä ja hitaasti. Koska kamera paljastaa vain ihon, pinnan alle jää ratkaisemattomaksi se, mistä makaaberi mieliteko kumpuaa. Onko selitys geenivirheessä, psyykkisessä häiriössä vai yksilön oirehtimassa kulttuurisessa sairaudessa? Onko kyseessä lajinkehityksen outo varjo?

Elokuva tuo mieleen dialogin Jean-Paul Sartren teoksesta Inho. Siinä itseoppinut humanisti julistaa kaiken ihmisyyden rakastettavuutta, mihin päähenkilö Roquentin ei usko. Hänessä kaikki olevainen synnyttää inhoa. Caniba koettelee taiteen omaksumaa tehtävää: kaikkea rakkaudella syleilevää humanismia.

Taide on maailman hyväksymisen rituaali. Ymmärrys, tieto ja mielikuvitus kulkevat käsikynkkää eettisten kykyjemme kanssa, muodostavat kuvaa mahdollisesta ja mahdottomasta. Katsovatko tekijät kielletyn rajan yli? Kysymykseksi jää, taipuuko todellisen ihmisen sairaus metaforaksi jostain itseään suuremmasta.
Susanna Helke

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *