John Andersonin Kriitikon valinnat: Seuraavaan mutkaan, Hem. Någonstans. ja Kulta-aika

Tänä vuonna DocPointin ohjelmaan kuului myös yhdysvaltalaisen elokuvakriitikon John Andersonin toteuttama Kriitikon valinta, jossa hän poimi kolme suosikkiaan Kotimaisen esityssarjan elokuvista. Andersonin valitsemat elokuvat ovat:

Seuraavaan mutkaan

Ohjaaja: Antti Jääskeläinen

Perustelut:

Kiihkeimmillään 6000 kierrosta minuutissa hyrräävä moottoripyörädokumentti Seuraavaan mutkaan on paljon muuta kuin adrenaliinipiikki tai yleisön kosiskelua kypäriin asennetuilla kameroilla ja yhteentörmäyksillä. Kenties sitä ei ole reilua pelkistää moottoripyörädokumentiksi: se on elokuva pakkomielteestä, ja elokuvan tekijöistä välittyy kiintymys pakkomielteistä kärsivää kohtaan.

Ohjaaja Antti Jääskeläisen elokuva keulii parhaiten juuri rauhallisimmillaan. Jääskeläinen kuvaa moottoripyöräilijä Juha Kalliota, tämän yrityksiä osallistua uuvuttaviin TT (Tourist Trophy) -ajoihin Isle of Manilla, miehen hiljaista ja intensiivinen valmistautumista sekä stoalaista asennetta, jolla Kallio suhtautuu teknisiin takaiskuihin ja taloudellisiin sudenkuoppiin. Kaikki tämä kielii Jääskeläisen kysyvystä olla kurinalainen ja pysyä kohtuudessa. Hän osaa odottaa ja hillitä elokuvansa piileviä kineettisiä voimia. Elokuva kasvaa vähitellen ja ennakoi itse kisaa, joka on kuvattu kypäräpäisen Kallion näkökulmasta, sekä monimutkaista reittiä, jonka Kallio tulee matkaamaan. Kallio harjoittelee suurta tapahtumaa varten ja odottaa mitä tulevan pitää. Niin tekee myös itse elokuva: Jääskeläinen ei paljasta missään vaiheessa vauhdin tulevaa hurjuutta, elokuvan kykyä ylittää vauhdissaan katsojien odotukset, tai sitä, kuinka kaikki saattaa lopulta hajota. Ja kun hän palauttaa katsojan tavallisen elämän rytmiin, olo on kuin orgasmin jälkeen.

Korkeatasoisen dokumentin pitää päästä lähelle kohdettaan, siinä täytyy olla hyvä aihe, ja tekijällä täytyy olla tahtoa ja joustavuutta seurata tarinaa, vaikka elokuvan varalle tehdyt suunnitelmat eivät näyttäisi toteutuvan ja kaikki merkit viittaisivat siihen, että homma kaatuu ojaan. Jääskelältä löytyy kaikki tämä. Hämmästyttävät visuaaliset efektitkään eivät ole haitaksi, eikä se, että Kallio on sydämellinen hahmo. Hän pitää sinnikkäästi kiinni unelmastaan ja on hurmaavan vaatimaton. Jotkut elokuvat noudattavat suunnitelmia, käsikirjoitusta ja aikatauluja. Toiset ovat kuin mottoripyöräkilpailu: ne painavat nasta laudassa loppuun asti.

Seuraavaan mutkaan on paljon riemastuttavampi kuin vaikkapa Interstellar ja jännittävämpi kuin Taken 3. Tämä ei ehkä ole paljon sanottu, mutta Kallion tehtävän todellisuus saa veren kiehumaan aivan eri tavalla kuin fiktiivinen adaptaatio – fiktiivinen versio ei tosin sinänsä olisi hullumpi idea. Jääskeläistä auttaa upea äänimaailma, joka imaisee katsojan kisakokemukseen, ja käytössä oleva teknologia. ”Senna” oli hieno moottoripyörädokkari, ja hieno dokkari ylipäätään, mutta Seuraavaan mutkaan -elokuvan vauhti ajaa kevyesti sen ohi. Myös pidättyväinen Kallio on sankarina lähestyttävämpi.

 

HEM. Någonstans.

Ohjaaja: Lotta Petronella

Perustelut:

Täsmällisesti rakennettu ja syvällä tunnetasolla liikkuva Hem. Någonstans. antaa runollisen äänen sellaisille ihmisille, joilta se on perinteisesti puuttunut: miehille, joilla on kiistanalainen suhde sekä Jumalaan että maapalloon – ja jotka, arvattavaa ehkä, elävät ja työskentelevät meren äärellä. Elämän tarkoitus ei ole aivan selvillä, mutta heillä on ollut aikaa ja halua pohdiskella sitä maailman laidalla.

”Moni asia voi olla dramaattista”, sanoo yksi vähätellen omaa merkitystään maailmassa. ”Mutta yksi ihmiselämä ei sitä ole.” Ohjaaja Lotta Petronella saattaisi olla eri mieltä.

Hem. Någonstans. -elokuvan juoni, jos siinä sellainen on, on suoraan yhteydessä maailmankaikkeuteen; elokuvantekijä on luonut totuudenmukaisen ja rehellisen teoksen hurjan vaikeasti tavoitettavista aiheista, kuten omanarvontunnosta, itseluottamuksesta ja itsenä olemisesta. Valtavat harmaat lakeudet ja merellinen tyhjyys, joka tuntuu alkavan kuvan laidalta, luovat melankolista tunnelmaa, johon viitataan elokuvan aikana useaan otteeseen. (Eräs henkilöistä kuvaa sitä tunteeksi siitä, että on paraillaan menettämässä jotain, kun taas suru liittyy jo menetettyihin asioihin.) Mutta miesten tunteet tulevat myös lähelle nostalgiaa – kaipuuta johonkin, jota ei ehkä ole koskaan ollutkaan. Tässä tapauksessa kyse on paikasta, joka olisi kiinteä ja pysyvä, ja kuten elokuvan nimikin kertoo: koti.

Petronella kuvaa vaikuttavalla tyylillään, kuinka elokuvan päähenkilöt ilmaisevat itseään, kuljeskelevat metsissä, tappavat hylkeitä, nylkevät lintuja ja perkaavat kaloja. Hän kuvaa henkilöitään usein takaa päin, kohteen liikkuessa eteenpäin, kasvot ja päämäärä näkymättömissä ja joskus tietämättömissä. Hän asettelee miehet aina lähelle elinympäristöään. Tahallista tai ei, lumipukuisen miehen kamppailu ylös avannosta tuo mieleen synnytyksen: lapsi syntyy maailmaan, jossa lämpötila nousee, jäät häviävät, maanpintaa turmellaan ja kaikki tuttu sulaa pois.

Vaikka Hem. Någonstans. on enemmän elokuva mielen maisemista kuin ulkopuolisesta maailmasta, siinä on ohittamaton ekologinen ulottuvuus. Petronellan liittolaisia ovat taivas ja maa, mutta yhtälailla Lau Nau ja Micke Nyström. Lau Naun musiikki tuo mieleen ajelehtivan ihmissielun surullisen vaikeroinnin, ja Nyströmin äänisuunnittelu on huumaavaa. Ne ylevöittävät elokuvakokemuksen ja ovat korvaamattomana apuna Petronellan pyrkimyksissä nostaa anonyymit ja unohdetut asiat huomion kohteeksi. Ne ylevöittävät merkityksen etsimisen. Harvat dokumentit tavoittelevat mitään näin yksinkertaista, tai pyrkivät saavuttamaan näin paljon.

Kulta-aika

Ohjaaja: Maija Blåfield

Perustelut:

”Mysteerin kokemus auttaa meitä näkemään maailman ilmeisen takana”, lausuu kertojanääni Kulta-ajassa. Elokuvataiteessa ”ilmeinen” on aina alkanut rajauksesta: sisältö hyväksytään sen suurempia kyselemättä, niin kuin on ”tarkoituskin”. Se, mitä elokuvantekijä haluaa meidän näkevän – sekä kuulevan, elävän ja omaksuvan – pysyttelee edelleen tiukasti samoissa rajoissa, jotka ovat määritelleet, ja kahlinneetkin, kuvataidetta siitä saakka, kun muinaiset ranskalaiset rajoittivat hevospiirrustuksensa tekemisen luoliensa seiniin.

Maija Blåfield ilottelee amebanmuotoisilla miniruuduilla ja eri lähdemateriaaleilla. Hän koettelee visuaalisen tulkinnan rajoja ja tutkii itse havainnon luonnetta – mukana on vuosina 1998 ja 2013 kuvattua materiaalia sekä ylijäämiä ties mistä. Jos jokainen valokuva on tarina, miten Blåfieldin tarjoilemat, vaille kontekstia jäävät visuaaliset välähdykset tulisi käsittää? Ne riisuvat aseista, ja erikoiset kuva- ja selitysyhdistelmät tekevät niistä myös pohjimmiltaan epäluotettavia. Mutta kannattaako valokuvaan luottaa koskaan? Susan Sontagin ja Errol Morrisin kaltaisten ajattelijoiden ja elokuvantekijöiden johtopäätös on: ei täysin. Blåfield pukee kysymyksen elokuvan muotoon.

Kulta-ajan kuvat kutsuvat spekuloimaan, mitä piilee vääristyneiden kuvien rajojen ulkopuolella, niiden rinnalla, takana tai nopeasti kohdattujen ihmisten mielissä, ja niiden kutsu on vastustamaton. Lisäksi se kutsuu tarkastelemaan, miksi näemme sen mitä näemme niin kuin sen näemme.

Ihmisillä on taipumus lukea asiat niin, että ne käyvät järkeen; tehdä kuvista ennakko-oletuksia ja vetää johtopäätöksiä, vaikka todisteet puhuisivat niitä vastaan. Puhuvatko aasinhoitajat, jotka Blåfield esittelee eräässä tukahduttavan niukasti informaatiota sisältävässä klipissä, todella ranskaa? Ovatko äänet edes heidän? Onko koko juttu lavastettu? Onko sängyssään korkealentoisesti näkemisen luonnetta pohtivan naisen (”kaikki tietävät kaiken … mutta toiveet, halut ja pelko estävät meitä näkemästä tätä tietoa”) puhe dubattu oikein (tai, vieläkin provosoivemmin, onko ne tekstitetty oikein)? Ovatko turistit, jotka pysähtyvät ottamaan kuvia hajanaisesta joukosta maanviljelijöitä (jotka eivät välttämättä ole maanviljelijöitä sen enempää kuin valokuvaajat ovat turisteja) luotu vain siksi, että se sopii syyllisyyttä potevaan ensimmäisen maailman katseeseen? Ovatko irrallisen oloisesta visuaalisesta materiaalista, kertomuksista ja johtopäätöksistä kootut pienoistarinat luoneet kokonaan uuden merkitysten universumin?

Kulta-aika tekee tekee jokaisesta taiteilijan, halusi tämä sitä tai ei. Se pakottaa yleisön katsomaan ja tulkitsemaan uudella tavalla. Se on dokumenttielokuva, mutta sen kauneus – ja tarina – ovat katsojan silmissä.

 

Andersonin mukaan Kotimaisen esityssarjan elokuvat vahvistivat hänen käsityksiään suomalaisesta dokumenttielokuvasta. Hän toteaa:

”Monet hienot, sosiaalisia ja poliittisia aiheita käsittelevät suomalaisdokumentit on tehty Suomen ulkopuolella. Tämän huomaa niin Pirjo Honkasalon elokuvista kuin viime vuoden DocPoint-hitistä Tuulensieppaajat. Toisaalta silloin, kun suomalaiset dokumentintekijät työskentelevät omassa maassaan, huomio kääntyy usein suomalaiseen sielunmaisemaan, minkä tuloksena syntyy hyvin henkilökohtaisia identiteettiä ja kansallispiirteitä käsitteleviä elokuvia.”

Kriitikon valinnan tarkoituksena on edesauttaa kotimaisten dokumenttielokuvien kansainvälistä levitystä saamalla niille näkyvyyttä jo kotimaan ensi-esityksen aikaan. Valittujen elokuvien laajemmat arvostelut julkaistaan elokuva-alan kansainvälisessä lehdistössä tämän kevään aikana. Kriitikon valinta toteutettiin DocPointissa nyt ensimmäistä kertaa.

Kriitikon valinta paljastettiin Kotimaisessa palkintogaalassa sunnuntaina 1.2. klo 20 Andorrassa. Andersonin blogiteksti elokuvista Indiewiressa julkaistiin 2.2.2015.